Unelma suurharjuksesta (Kaskasjoen kärsimysnäytelmä) Osa 2

Aamulla teki jo mieli kalalle mutta laittelin kuitenkin kunnon aamupalat tuvan sisällä jossa oli mukavan viileää. Aurinko paahtoi teltan kuumaksi jo aamusta ja pihallakin oli lämmin. Keitin kaasulla tuvan kamiinan päällä, en tehnyt tulia kamiinaan ettei tupa lämpene turhaan. Kaasulla lämmitin vain vettä ja kaadoin sitä puurohiutaleiden päälle ja tein kuppiin murukahvia. Puuron sekaan laitoin pähkinöitä ja kuivattuja omenia ja banaaneja. Syötyäni aloin kaivella kahluuvehkeitä rinkasta. Ne olivat suurin syy rinkan kokoon ja painoon. Perus vaeltaja selviäisi huomattavasti pienemmillä kantamuksilla kuin perhokalastaja. 

Kahluuvehkeet päällä ja perhovapa kädessä läksin nousemaan jokea ylävirtaan. Ensimmäiset suvannot näyttivät masentavan matalilta, mitään kalaa niissä ei vaikuttanut olevan. Näin kirkkaassa vedessä melkein jokaisen kiven ja vesikasvin ja olisin kyllä kalatkin nähnyt jos niitä olisi paikalla pyörinyt.  Jokirantoja reunusti leveät heinikkoiset suot ja niiden välissä oli laajoja kivikoita. Olisi pitänyt kulkea kauempana koivikossa mutta rämmin kahluuvehkeissä lähellä jokea etsimässä kalaisempia paikkoja. Olin jo reilusti yli kilometrin päässä autiotuvalta kun saavuin joella kohtaan jossa pieni ja kapea, aivan kristallinkirkas puro laski jokeen. Joen ja puron yhtymäkohdassa oli syvä, 2-3m monttu. Paikka näytti upealta ja katselin vain lumoutuneena joen pohjan vaaleaa hiekkaa ja valkoisia pieniä kivenmuruja jotka erottuivat syvästä vedestä. 

Kohta syvän montun pohjalle ilmestyi varjo. Nostin katsetta pintaveteen ja aivan pinnan alla ui kala. Taimen. Olin aivan liikkumatta ja katsoin kalan uintia, en uskaltanut liikkua etten säikäyttäisi kalaa. Kala ui kohti pientä puroa ja kohta se katosi varjoon jonka joen ylle kaartuva pajupuska loi veden pintaan. Heitin nopeasti perhon sinne suuntaan jonne arvioin kalan uivan. Meni muutama sekunti kun taimen imaisi perhon suuhunsa. Väsyttelin kalaa, sillä riitti voimia mutta epäilin että se ei täytä vaadittavaa 50cm mittaa joten yritin saada sen nopeasti haaviin. Olin laittanut perukkeen kärjeksi 0.22mm stroftia joten siiman katkeamista ei tarvinnut pelätä. Muutaman kunnon syöksyn jälkeen sain kalan haaviin. Mittasin sen pituudeksi 48cm. Ei aivan riittävästi mutta komea kala. Päästin sen hyvävoimaisena takaisin uimaan.

 

yksi kauneimmista kaloista mitä olen koskaan saanut

Kalaa väsyttäessä sain perhosiiman sekaisin kun Kiinasta tilatun kelan jarru oli löystynyt liikaa ja siimaa purkautui kelalta ja sitä kelatessa se meni löysille kierroksille. Siimaa selvitellessä vilkaisin joelle ja huomasin että montun päällä pintavedessä uiskentelee suuri harjus. Vedin siimaa kelalta pois nopeasti ja kelasin sen tiukemmalle. Yritin ensin heittää perhon kalan lähelle mutta heitto epäonnistui ja siima lässähti kasaan rantaveteen. Otin kelalta lisää siimaa, uusi heitto onnistui ja perho putosi vajaan metrin päähän kalasta. Kala huomasi perhon, ui sitä kohti, lähestyi, nousi perholle ja imaisi sen suuhunsa. En hätäillyt vastaiskun kanssa vaan nostin vapaa rauhallisesti pystyyn ja kun kala kääntyi ja lähti uimaan se tartutti itse itsensä. Väsytin kalaa varovasti ettei se irtoaisi. Se oli selvästi suurempi kuin aiemmin Lätäsenolta saamani 45cm harjusennätykseni. Kala pysyi hyvin kiinni haaviin asti ja rannassa ihmettelin kalan kokoa. Mittaa sillä oli 52cm. Puntaria ei ollut mukana mutta kalan täytyi painaa reilusti yli kilon koska se oli niin tukevassa kunnossa, en ollut koskaan nähnyt niin suurta harjusta. Päätin ottaa kalan ruuaksi koska jos en enempää saisi jäisi harmittamaan että reissussa en olisi kalaa syönyt lainkaan.

Verestin kalan ja laitoin sen varjoon odottamaan ja päätin vielä kerran heittää. Nyt ei montussa näkynyt kalaa mutta kun heitin vähän kauemmas montun toiselle puolelle ei perho ehtinyt kellua pinnalla kuin muutaman sekunnin kun siihen nappasi taas kala. 47 cm harjus. Se kala sai vapautensa vaikka olisi kokonsa puolesta ollut sopivampi ruokakala. Tässä vaiheessa elin kalamiehen unelmaa. Kolmella heitolla upea kala. Hetken jo ehdin miettiä että onko koko tuleva viikko samanlaista harjusjuhlaa. Valitettavasti ei. Jo hetken päästä autiotuvalle palatessa todellisuus iski vasten kasvoja kun yritin kiertää jokivarren soita ja kävelin tiheässä tunturikoivikossa satoja metrejä ohi autiotuvasta. Hiki päässä pääsin lopulta perille ja suolasin kalan, tein nuotion ja paistoin kalan halsterissa. Halsterikin oli mukana omasta takaa vaikka autiotuvan seinällä niitä roikkui kaksikin kappaletta. Kala oli yhden henkilön ruuaksi liian suuri mutta kun en syönyt lisäksi leipää enkä muutakaan lisukkeita sain sen melkein kokonaan syötyä. Hyvää oli vaikka lopussa alkoi vähän tökkimään. Kahdessa osassa se piti paistaa, halkaista ensin keskeltä. Muistelen että Lätäsenolla paistettiin kaksi kokonaista harjusta kerralla samankokoisessa halsterissa.

Ruuan jälkeen oli väsynyt olo. Menin sisälle tupaan, keittelin kaakaota ja napostelin karkkia samalla kun makailin tuvan laverilla. Kaivoin repusta kirjan ja lueskelin pitkän aikaa. Kalalle ei ollut kiire. Luulinhan minulla olevan vielä aikaa lähes rajattomasti. Väsytti ja meinasin torkahtaa lukiessa mutta tupaan oli tullut taas itikoita sen verran että ne piti hereillä.

Ajattelin että käyn illalla vielä tekemässä toisen reissun joelle. Sitä ennen laitoin ruokaa, kuivattua tonnikalaa ja perunamuusijauhetta. Sekaan vielä kunnon turaus majoneesia. Hyvä ja täyttävä annos, ainut huono puoli että kuivattu tonnikala haisee aivan pesemättömältä vehkeeltä. 

 

 

Ruuan jälkeen taas kahluuhousut jalkaan ja vapa käteen. Tarkistin että takin taskuissa oli perhorasia ja muut tykötarpeet ja läksin kävelemään kohti aamupäivän kalapaikkaa. Koska jokeen virtaava sivupuro oli syvä ja halusin mennä siitä yli ajattelin etsiä ylityspaikkaa kauempaa metsästä. Rämmin koivikossa ja suossa ja vaikka minkälaisessa maastossa ja saavuin oletettavasti sille purolle. Kauempana metsässä se oli matalampi ja pääsin kiviä pitkin yli. Tämän jälkeen jouduin pahimpaan pusikkoon missä olen koskaan ollut. Pajukko oli niin tiheää että läpi ei meinannut päästä. Pelkäsin kahluuhousujen rikkoutuvan tai perhovavan katkeavan kun silmät kiinni tungin vaan eteenpäin. Kun pajukko viimein loppui luulin olevani joen pääuomalla mutta se olikin leveä matala lampare sivupurossa. En uskonut siinä kalaa olevan mutta kun kumarruin ottamaan lampareesta juomavettä näin pajupuskan vieressä tuikin. Ihmettelin että sinne asti on eksynyt kaloja, ajattelin että varmasti jotain alamittaisia sinttejä.

Heitin kuitenkin perhon (taas pinkin Pupu Tupunan) lammikon pintaan ja kohta perhoa lähestyi puolimetrinen harjus. Kala ui kohti perhoa, kääntyi pois, kävi noin metrin päässä, teki kierroksen, palasi takaisin ja nousi perholle. Sama homma kuin edellisen kalan kanssa, maltoin odottaa vastaiskun kanssa ja kala tarttui hyvin. Nopean väsytyksen jälkeen vielä nopeampi mittaus ja kalan vapautus. Kala oli n. 50,5-51cm. Toinen puolen metrin ylitys. Tuntui hyvältä.
Jatkoin puroa pitkin joelle. Lähellä jokea näin että kapeassa purossa tuikki kaloja. Menin lähemmäksi ja näin kolme noin 40cm harjusta uivan edestakaisin ja napsivan pinnalta jotain ruuaksi kelpaavaa öttiäistä. Purossa ei voinut kalastaa mutta kun kalat oli puron ja joen yhtymäkohdassa heitin perhon niiden lähelle. Yksi kaloista kävi katsomassa pinkkiä perhoa mutta ei kiinnostunut siitä sen enempiä. Kelasin perhon ylös, vaihdoin siiman päähän mustan Klinkhammerin ja heitin sen kohtaan jossa kalat oli äsken olleet. Hetken päästä ne uivat takaisin samaan kohtaan ja yksi kaloista päätti tällä kertaa hyväksyä tarjotun perhon. Kala oli noin 38cm ja olisi ollut juuri parhaimman kokoinen ruokakala mutta en vielä tarvinnut lisää syömäkaloja, ajattelin että kyllä niitä tulee muinakin päivinä.

Tästä paikasta en saanut enempiä kaloja joten jatkoin vielä ylävirtaan. Laajoja suoalueita, matalia kivikkoisia koskia ja järkyttävän pusikkoisia rantoja. Kalaa ei näkynyt eikä kuulunut. Koska vastaranta oli näyttänyt koko ajan helpommalta kulkea päätin kahlata joen yli ja palata takaisin toista puolta. Autiotuvan kohdalla virtaavasta matalasta koskesta pääsisin helposti takaisin oikealle rannalle.
Kalastaminen oli siinä mielessä hankalaa kun kaikki hyvän näköiset kalapaikat oli aivan tyhjiä. Koskien loppuliut ja kivien kupeet ym. paikat oli aivan liian matalia ja kalattomia. Kalat oli suvannoissa ja niistäkin piti etsiä syvimmät montut. Olin palannut takaisin päin pitkän matkaa kun näin vähän kapenevassa, koivujen reunustamassa suvannossa tuikkeja. Koska klinkhammer perho ei kestänyt pitkään pinnalla vaihdoin siimaan pienen mustan Pupu Tupunan. Foamiperhot kelluivat paremmin. En jaksanut vaihtaa perukkeen kärkeä ohuemmaksi, ei tuo tuntunut vähän paksumpikaan kaloja pelottavan. Perhon sidoin aina lenkkisolmulla siimaan. Aluksi kaloja ei tuntunut perho kiinnostavan mutta hetken päästä ne yrittivät siihen iskeä. Olin kuitenkin joka kerta liian hätäinen ja tein vastaiskun liian aikaisin eikä kalat tarttuneet. Kohta loppui tuikit ja kalojen kiinnostus pinturiin. Päätin kokeilla vielä uppoperholla. Valitsin rasiasta siiman päähän pienen mustan leechin hopeisella kuulalla. Parin heiton jälkeen siihen iskikin kiinni 42cm harjus ja kohta n. 30cm alamittainen. Tuo olisi varmasti ollut tehokkain pyyntimuoto kun olisi vaan kulkenut suvantojen rantoja ja ronkkinut syviä monttuja tungstenkuulaisilla perhoilla. Alkoi kuitenkin siinä vaiheessa jo väsyttää ja olin tyytyväinen päivän kalansaaliiseen joten ajattelin palailla takaisin.

 
Vaikka alkoi olla jo myöhä oli teltassa edelleen liian kuuma nukkua. Aurinko möllötti vielä korkealla, eihän se kokonaan laskenutkaan, painui korkeintaan hetkeksi tunturin laen taa piiloon. Lueskelin kämpässä ja söin iltapalaa ja tapoin itikoita. Katselin myös jalkojani ja mietin että noillako pitäisi vielä takaisin sivistyksen pariin itsensä kuljettaa. Osa varpaan kynsistä oli mustunut, ja ihan järkyttävän kipeitä. Näin mustia en muistanut varpaankynsien olleen kuin kaksi kertaa aiemmin. Kerran kun pudotin 20kg levypainon jalkani päälle kuntosalilla ja kerran kun kahden sorbuspullon kumarassa tulin saunan lauteilta alas. Mutta ehkä nuo ajan kanssa paranisi, piti vain toivoa. (ovat edelleen mustat tätä kirjoittaessa mutta eivät yhtään kipeät)
Kun ilta viileni tarpeeksi menin telttaan ja nukuin aamuun.

Aamulla olin vähän hukassa kun toisaalta olisi edelleen tehnyt mieli kalastella edellisen päivän mestoilla mutta teki myös mieli lähteä jokea alavirtaan. Tiesin kuitenkin siinä vaiheessa että hullut kuvitelmani kuljetun matkan pituudesta eivät tulisi toteutumaan. Olin kotona karttoja tutkiessani ja retkeä suunnitellessa kuvitellut jaksavani kulkea Kaskasjokea pitkin kohtaan jossa Kaskasjoki ja Vuontisjoki yhtyivät Torisenoksi. Tuo suunnitelma piti hylätä heti alkuunsa. Oikea jalka alkoi kipeytyä ja molemmissa jaloissa oli osa varpaista niin kipeät että pelkäsin kynsien irtoavan. Aloitin kuitenkin purkamaan telttaa ja pakkaamaan tavaroita rinkkaan. Mukana raahasin aivan turhaan järjestelmäkameraa joka pyöri vaan tiellä kun rinkasta yritti jotain tavaraa löytää. Päätin kuitenkin ottaa edes muutaman kuvan kameralla ja räpsin jonkun onnettoman ruudun kämpän ympäristöstä. Kun tavarat oli pakattu ja reissumies valmiina taipaleelle päätin ikuistaa itseni kämpän portailla. Asetin kameran  liiteristä kantamani pilkontapölkyn päälle, laitoin 10s ajastimen ja kiirehdin itse kuvaan. Lopputulosta voi ihailla alta. Siinä näkyy myös rinkka ja jokainen voi mielessään miettiä mitä hulluutta tuommoisen raahaminen mukana on. Ihmiset ottivat vähemmän tavaraa mukaan lähtiessään kodeistaan evakkoon. Minä raahasin tuota vapaaehtoisesti selässäni. Tosin paremmalla mielellä taakka olisi voinut olla kevyempi. Jalkaa särki, lonkat oli kipeät, en ollut saanut kerrottua kotipuoleen tekstiviestillä olevani elossa. Itikat oli tehdä minut hulluksi. Säätiedotus oli luvannut viileää, ei ollut. Oli kuumaa. Tuli mieleen Tapio Rautavaara joka lauloi aikoinaan että "suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli niin repun painoon lisäystä tulee toinen puoli..."

 

kurja matkamies maan...

Keskiviikkona oli tarkoitus kävellä vain sen verran että löydän telttapaikan noin kilometrin autiotuvalta alavirtaan. Olin katsellut satelliittikuvista mahdollisia kalapaikkoja ja merkkaillut niitä karttaan. Pystytin teltan tunturikoivikkoon kun siinä kohdalla jokea matalan kosken jälkeen näytti olevan todella hyvän näköinen suvanto jossa uskoin kalaa olevan. Suvanto oli kuitenkin kalaton ja vähän matkan päästä alkoi uusi vielä pidempi ja matalampi koski jossa ei pystynyt kalastamaan. Kuljin joen vartta n. 2km alavirtaan kunnes oli pakko luovuttaa, kalaa ei näillä paikoilla tuntunut olevan. Kokeilin pintaperhoa ja uppoperhoa ja kahlailin joessa etsien monttuja ja muita mahdollisia ottipaikkoja mutta en saanut mitään havaintoa harjuksista. Jalka oli niin kipeä että oli pakko palata takaisin. Viikon mittaiseksi suunniteltu kalareissu oli typistymässä pariin päivään, olisin voinut vielä yrittää kävellä kauemmaksi alavirtaan kalapaikkoja etsien mutta mietin että jos jalka kipeytyy lisää en selviä vaativasta paluumatkasta.
Teltalla istuskellessa oli kova nälkä ja söin melkein putkeen kaksi retkimuona-annosta. Mietin että ruokaa on turha säästää kun reissu ei tule viikkoa kestämään joten sama syödä parhaat annokset pois. Iltapäivä ja ilta meni teltassa makaillessa. Teltassa oli kuuma mutta itikoiden takia ulkonakaan ei voinut olla. Lueskelin kirjaa ja välillä nukahdin. Jossain vaiheessa luulin että ulkona on alkanut satamaan. Ihmettelin kun aurinko kuitenkin paistoi. (tosin lauletaanhan siinä yhdessä laulussakin että "aurinko paistaa ja vettä sattaa!" mutta siinä laulussa sentään tuli kesä. Tässä laulussa ei tunutunut tulevan mistään hevonvittuakaan) No asiaa tarkistaessa sade paljastui noin sadantuhannen mäkärän parveksi jotka hyppivät ulko- ja sisäteltan välissä ja saivat aikaan sadetta muistuttavan jatkuvan ropinan.
Ulkona piti käydä vielä sen verran että hain joesta juomavettä ja kusella ennen nukkumaan rupeamista. Pelkkä ulkona käyminen oli hankalaa kun teltan ovesta sisään ja ulos kulkiessa telttaan pääsi kymmeniä itkikoita joiden tappaminen oli työlästä ja verisiä itikoita piti varoa että en sotkenut sisäteltan kangasta vereen.

Torstaiaamu oli masentava. Oli vähän semmoiset fiilikset että kumpa en olisi edes herännyt. Yöllä oli satanut kovasti. Teltta oli märkä ja osa tavaroista joita en ollut jaksanut ulkoa teltan suojiin keräillä oli myös märkänä. Ei kuitenkaan auttanut kun alkaa pakkaamaan rinkkaa. Mietin miten olisi mahdollista saada pois painoa ja sehän ratkesi kun tein nuotion ja poltin osan vaatteista ja kuivista ruuista. Tuleen meni anorakki, pitkät kalsarit, kulunut merinovillapaita, parit bokserit ja sukkia. Mietin että miten vitussa tuotakin vaatetta tuli raahattua noin paljon mukana. Ilman piti olla viileä mutta koko ajan oli kova hiki. Lisäksi olen huomannut että ei tuolla retkiolosuhteissa alusvaatteitakaan tule koko ajan vaihdettua. Kyllä mies yksillä boksereilla viikon pärjää, jos ei pärjää ei ole sinut oman kehonsa kanssa :D
Kun rinkka oli pakattu ei auttanut muu kuin lähteä kävelemään. Aamupalaa en syönyt kun ei vaan maistunut mutta ajattelin että voin matkan aikana mättää karkkia ja suklaata ja pähkinöitä eli tulevien päivien välipalat joista saisin tarpeeksi energiaa.
Paluumatka oli siinä mielessä helpompi että nyt tiesin mistä kannattaa kulkea välttääkseni pahimmat kivikot ja suot mutta koville se otti. Muutaman kerran riisuin rinkan selästä ja huilasin mutta ajattelin että mitä pitemmän tauon pidän sitä vaikeampi oli lähteä uudestaan liikkeelle. Puhelin alkoi toimia taas lähellä pitsijokea ja sain kotopuolesta kännykkään tiedon että Hassisen kone soittaa perjantai-iltana Ilosaarirokissa. Tiesinkö? No mistäs vitusta olisin voinut tietää, ei täällä lehtiä ilmestynyt. Mietin että jos kävelen tarpeeks kovasti olen illalla perillä autolla ja ajan koko yön ja nukun jossain matkan varrella autossa muutaman tunnin ehdin seuraavaksi illaksi rokkaamaan. Tuo suunnitelma toi vähän uskoa siihen että selviydyn kipeine jalkoineni vielä ihmisten ilmoille. 

Kiristin kengän nauhoja useaan otteeeseen että ne tukisi kipeää nilkkaa. Lottanjavrrien kohdalla en jaksanut enää välittää suon kiertämisestä vaan painelin läpi mistä pääsi, vähän ehkä kengät kastui mutta ei kiinnostanut. Akkispahta-aksenjunni välillä en jaksanut kierrellä loivempia rinteitä vaan painoin siitä mistä reitti oli suorin. Kun polut löytyi viimein alkoi varsinainen kilpajuoksu. Painelin tiukassa etukenossa kuin entinen mäkihyppääjä. Viimeisen 6km aikana satoi vettä. Ensin hitaasti tihuttaen, lopuksi rankasti kaatamalla. Vaatteet oli loppuajasta aivan märät, samoin kengät. En enää jaksanut hyppiä purojen yli kiviä pitkin vaan kävelin suoraan läpi. Kellosta arvioin matkan kestoa ja noin 8 tuntia melkein yhtäjaksoista kävelyä vei taas ukosta voimat niin tehokkaasti että olin ihan lopussa kun vihdoin tien varteen pääsin. Kävelin kilpisjärven tietä pitkin viimeistä puolta kilometriä autolle, kuivaa kohtaa ei minusta olisi löytynyt. Ukkonen alkoi paukkamaan suoraan päällä. Olin varmasti aika surkean näköinen ilmestys. Joku ystävällinen autoilija pysähtyi kohdalle ja tiedusteli olinko mahdollisesti kyydin tarpeessa mutta kiitin kohteliaasti ja sanoin olevani kohta autolla.
Perillä autolla kaadoin vettä kengistä ja vaihdoin kuivaa vaatetta ja lähdin ajamaan....yöllä nukuin jossain Ranua-Pudasjärvi välillä nelisen tuntia auton etupenkillä ja aamulla jatkoin lopun matkaa kohti joensuuta. 

Paluumatkallakin sattui merkillinen tapaus. Tunturissa ei näkynyt poroista vilaustakaan, ainoastaan paskakasoja ja pudonneita sarvia mutta tiellä niitä poukkoili jatkuvasti. Kerran katsoin kauempaa että mikä saatanan kummitus on tiellä porojen takana. Hidastin vauhtia ja väsyneenä katsoin että joku saatanan noitatohtori on tullu noutamaan meikäläisen tuonpuoleiseen mutta pitkä musta laiha hahmo osoittautui porojen takana kohtisuoraan seisovaksi hirveksi.

---------------------------------------------------------------------------
EPILOGI:

Nyt kun vaelluskengät on viimein kuivuneet ja nilkalla pystyy melkein normaalisti kävelemään mietin reissun plussia ja miinuksia. Suurharjuksen rajana pidetään 50cm. Sen saavutin. Se oli reissun yksi tavotteista ja pitkään mielessä kyteneistä haaveista. Mutta oliko hinta siitä liian korkea? Paluumatkalla kun tunturista tuskaisesti pois kävelin vannoin että en aivan heti uuteen reissuun lähde mutta nyt jo mielessä pyörii että jos tästä sittenkin olisi vain opittavaa. Yhtä kokemusta rikkaampana voisi miettiä miten seuraavasta kalastusreissusta voisi tehdä helpomman. Ainakaan ei ole syytä raahata järjestelmäkameraa mukana ja muitakin varusteita on kevennettävä (tai sitten on lyötävä setelirahaa tiskiin ja lennettävä tunturiin helikopterilla). Kuvattua ei tullut juurikaan. Kotona vasta tajusin että itse Kaskasjoesta minulla ei ole yhtään ainutta kuvaa. Jos mieli olisi ollut parempi ja itikat eivät olisi niin pahasti kiusanneet olisin varmasti valokuvaukseenkin jaksanut keskittyä. Paljon hienoa taltioitavaa reissussa oli. Jälkeenpäin vasta jaksaa ajatella miten paljon upeita maisemia jäi kuvaamatta mutta onneksi ne syöpyivät mieleen, toivottavasti pitkäksi aikaa.

Tästä voi vielä ihailla ystäviä joita matkalla riitti:

https://www.youtube.com/shorts/ey8oJR3bjwI

Unelma suurharjuksesta (Kaskasjoen kärsimysnäytelmä) Osa 1

 (Tämä on kertomus. Tämä ei ole sanatarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Mutta totuutta se on sen verran lähellä että sitä voidaan sellaisena pitää.)
-------------------------------------------------------------

PROLOGI:

Kymmenvuotias poika lukee Erä -lehteä.
- isi, Lapissa on paljon tammukkapuroja. Niistä voi saada harjusta ja rautujakin. Ne on semmosia puroja missä ollaan ongittu avenia ja särkiä mutta niissä on vaan eri kaloja.
- joo niinhän siellä on, mutta ei sinne oo tavan eläjällä mittään asiaa, ne on kaukana tiettömien taipaleihen takana ne semmoset kalapaikat.
- jaa.
Isi oli oikeassa.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja sama poika on pakannut auton lähteäkseen näille tarunhohtoisille kalavesille. Tammukkaa ei enää saa kalastaa kun purotaimenta ei enää luokitella omaksi erilliseksi kalalajiksi mutta suurharjus on vielä saamatta, rautuunkin pitäisi olla mahdollisuus jos voimat riittää rautujärville asti.
--------------------------------------------------------------

Retken aloituspäiväksi olin suunnitellut maanantaita mutta koska tavarat oli pakattu jo lauantaina mietin että miksi odottaisin vielä yhden päivän toimettomana kotona. Noin puoli yhdeksän aikoihin lähdin ajamaan Joensuusta Kajaanintietä määränpäänä Iitto niminen paikka jossain käsivarressa. Ensimmäinen pysähdys piti kuitenkin tehdä jo parinkymmenen kilometrin jälkeen Kontiolahdella. Auton käsijarrun vaijeri roikkui huolestuttavan alhaalla koska sitä kannatellut nippuside oli katkennut. Olisin toki voinut asian itsekin hoitaa mutta kerran kun paikallisessa autotarvikeliikkeessä katselin hyllyssä olevia nippusiteitä menin aivan ymmälleni koska niitä oli niin monia eri kokoisia ja mallisia ja värisiä. Lisäksi monet oli pakattu sadan kappaleen pusseihin enkä uskonut tässä elämässä sataa kappaletta tarvitsevani koska vasta nyt oli ensimmäinen kerta neljäänkymmeneen vuoteen kun sellaista tarvitsin. Ajattelin että velipojalta voisi autotallista nippusiteitä löytyä ja löytyikin. Samalla hörpättiin kahvit ja selitin vähän matkan päämäärästä ja reitistä että joku ihminen itseni lisäksi olisi vähän kartalla että missäpäin aion tulevan viikon harhailla ja että mistä päin suunnilleen kannattaa lähteä etsimään jos ei miestä ala takaisin kuulumaan.

Ajomatkaan kului noin neljätoista tuntia. Taukoja ja niiden pituuksia en laskenut. Kun kusetti pysähdyin kuselle, kun oli nälkä pysähdyin syömään, kun kahvihammasta alkoi kolottamaan pysähdyin kahville. Rovaniemellä tankkasin tankin täyteen että pääsen perille ja vielä takaisinkin. Lapissa etäisyydet on pitkiä mutta yllättävän usein ainakin tuolla länsipuolella Lappia riittää tankkauspisteitä. Eikä bensa paria paikkakuntaa lukuunottamatta ollut edes merkittävästi kalliimpaa kuin muualla Suomessa.
Ihmettelin kuinka helposti yhdeksäsadan ja seitsemänkymmenen kilometrin matka sujui, yleensä meinaa väsyttää helvetisti kun ajelen Ilomantsiin tai Ruunaalle kalalle.

Loppumatkasta sattui jotain merkillistä. En muista paikkakuntien nimiä mutta jossain Lätäsenon kohdalla perään ilmestyi ulkomaan kilvissä oleva rekka joka ajoi aivan järkyttävän kovaa. Vauhtia oli pitkälti toistastaa kapealla tiellä jossa oli 80km/h rajoitus. Se oli välillä ihan puskurissa kiinni ja mietin että tulee se saatanan hullu päälle, pysähdyin sitten P-paikalle kuselle ja annoin rekan ajella ohi mutta mitäpä rekka tekee? Oli pysähtynyt seuraavalle levikkeelle, odotti että menin ohi ja oli taas perässä muutaman metrin päässä roikkumassa. Tuli mieleen kaikki b-luokan leffat kuten "tappaja valtatiellä" ym. joissa hullut kaaharit listii jengiä tien päällä. Ajoin taas ihan hullua vauhtia ja pääsin taas pienelle levikkeelle alta pois, rekka meni ohi, hidasti vauhtia ja odotti keskellä tietä hetken ennen kuin jatkoi matkaa. Tämän jälkeen en sitä enää nähnyt, mutta jonkunlainen liikenteen valvonta olis tuolla tieosuudella paikallaan sillä muukin raskas kalusto ajoi rankkaa ylinopeutta

Perillä Iitossa parkkipaikka osottautui tavalliseksi pieneksi P-levikkeeksi. Epäilin aluksi voiko siihen auton viikoksi hylätä mutta niin kai ne on muutkin tehneet. Eipä ollut vaihtoehtojakaan. Autosta ulos astuttua hyökkäsi jumalaton hyttysparvi suoraan kimppuun. Osasin odottaa kyllä ötököitä mutta en näin paljon vielä ihan tien vieressä, mitä se sitten tulisi olemaan kaumpana korvessa. Vedin hupparin hupun korville, suihkuttelin myrkkyä naamaan ja käsiin ja nostin painavan rinkan selkään. Kävelin ensin tietä pitkin noin 500m ja siitä poikkesin metsään polulle. Polku oli alkumatkasta aika soinen ja sen jälkeen kivikkoinen ja jyrkkä, mönkijäuralta vaikutti. En mitannut matkaa mutta pitkän autoilun väsyttämänä jaksoin n. 2km kävellä ja oli pakko pystyttää teltta tunturikoivikkoon ja nukkua muutama tunti. Tässä vaiheessa itikkaparvi oli niin sakea että mietin jo että tulen varmasti hulluksi.
Aamulla ensimmäisenä piti kaivaa repusta ötökkähuppu ja hanskat. Hanskan läpikin itikat pystyi pistämään mutta ei niin nopeasti kuin paljaalle iholle. Pakkasin teltan rinkkaan ja ajattelin syödä aamupalan vähän myöhemmin, ei ollut vielä nälkä kun automatka meni melkein kokonaan napostellessa jotain.  

Ensimmäinen yö takana...

Alkumatkan polkua

Aamulla kävelin putkeen noin 4km kunnes virittelin nuotion vanhalle nuotiopaikalle Akkisjärven ja pienten lampien väliselle kannakselle. Keitin kahvia ja puuroa ja huilailin. Matka oli jo siihen mennessä ollut todella rankka, mönkijäura haarautui kartasta poiketen useaan suuntaan ja menin vähän väärää polkua ja jouduin oikaisemaan takaisin oikealle polulle kivikkoisen maaston läpi. Väsytti. Oli kuuma.

Välillä polku kulki vehreässä koivikossa

Mitä ylemmäs noustiin tunturiin sitä karummaksi kävi maisemat

Aamupalan jälkeen kävelin pitkän matkan ennen seuraavaa taukoa. Jätin polut taakseni kun ne alkoivat kaartaa kohti Ropitunturia ja Ropin autiotupaa. Tunturikoivut jäivät taakse ja maasto oli pitkän matkaa kohtalaisen helppokulkuista varvikkoa ja pientä kiveä, toki korkeuserot, nousut ja laskut teki kävelystä raskasta. Akkispahdan ja Aksenjunnin ohi kohti Lottanjavrria. Lottanjavrrit on kaksi pientä järveä todella vaikean pajukkoisen suon keskellä. Siinä kohdassa täytyy vähän katsella että mistä kohdasta on järkevintä mennä läpi. Ylitin järvien välisen puron ja puikkelehdin siksakkia sieltä täältä ja yritin välttää kaikkein vaikeakulkuisinta suota. Selvisin kohtalaisen hyvin kuivin kengin ja siinä vaiheessa alkoi olla niin kova nälkä että etsin aukealta ison kiven tuulensuojaksi ja aloin laittelemaan sapuskaa. Söin lohipastaa johon tarvitsi lisätä vain vesi. Ruoka oli yllättävän hyvää, pasta jäi aika al denteksi vaikka hauduttelin ruokaa pussin kyljessä mainitun ajan.

Tunturiylängöllä pystyi kävelemään ilman itikkahuppua mutta siellä oli välillä riesana mäkärät ja paarmat. Aurinko paahtoi kuumasti mutta juomavettä oli saatavana vähän siellä sun täällä. Join ihan mistä sattuu purovesistä enkä pelännyt saavani mitään pöpöjä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Alunperin oli tarkoitus ottaa mukaan Katadyn-vedenpuhdistin jonka varta vasten tilasin tälle reissulle mutta se ei ehtinyt postista saapua. No eipä sitä tarvittukaan, vaikka retkeilijöitä kehoitetaan aina keittämään tai suodattamaan käyttövesi uskallan kyllä itse juoda Lapissa ainakin virtaavista vesistä huoletta.
 

 

 

Kun olin selvinnyt järkyttävästä suopusikosta alkoi kaikki mahdollinen kasvillisuus jäädä taakse. Ei ollut kuin karua pientä varpua ja jotain heinää kun saavuttiin varsinaiseen Mordoriin. Matkasta puuttui vain kivien seassa puikkelehtiva Klonkku.

 

 

Pitsijoki

En ollut vielä kuluttanut kaikkia voimia ja pystyin jopa nauttimaan maisemista. Ropitunturin jäädessä takaviistoon ja kun pieni Pitsijoki alkoi siintää edessä maisemat oli todella mahtavat. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä niitä voi kuvailla mitenkään, ne pitää itse kokea. Korkeita tuntureita, jokien muodostamia syviä uomia, kivikkoa joka puolella. Harmaata kivikkoa, ei mitään kasvillisuutta. Olin kuullut että Pitsijoessa elää kääpiöitynyttä rautua joten ajattelin pitää siinä pitemmän tauon ja kaivaa perhovehkeet ensimmäistä kertaa esille.
Raudut oli todella pieniä, semmoisia 10-15 cm pituisia ja ne iski nymfeihin heti kun semmoisen veteen heitti, en jaksanut niitä pitempään kiusata kuin vain sen verran että voin sanoa raudunkin perholla saaneeni. Söin välipalaa joen rannalla ja otin muutamia valokuvia. Sitten katselin karttaa ja mittailin etäisyyksiä. Matkaa oli jäljellä linnuntietä noin 5km mutta maasto oli äärimmäisen hankalaa korkeuseroista ja kivikoista johtuen. Ei muuta kuin rinkka selkään, pitsijoesta yli kiviä pitkin (pääsi helposti) ja rinnettä ylös. Jos olin siihen asti nähnyt karua kivikkoa ja hankalaa maastoa niin sen harjanteen takana vasta alkoi todellinen vaeltajan helvetti. Olisi pitänyt kiertää muualta pitempää reittiä mutta jostain syystä aloin laskeutumaan vaikeaa kivikkoa pitkin semmoiseen rotkolaaksoon. Matka eteni todella hitaasti ja piti pitää pitkiä taukoja ja laskea rinkka selästä ja kiristää kenkiä ja tehdä vaikka mitä matkan tekoa helpottaakseni. Kunto tuntui olevan kohdillaan eikä minua edes hengästyttänyt mutta lihakset alkoi väsyä.

 

Kartan perusteella oli järkevintä vähän pidentää reittiä ja laskeuduinkin pahimmilta kivikoilta tunturikoivikkoon. Sekään ei ollut hyvä ratkaisu. Ylhäällä tunturissa oli helppo suunnistaa koska korkealta näkyi helposti kaikki järvet, joet ja purot ja niiden muoto oli nopeasti kartalta tunnistettavissa, mutta tiheässä koivikossa jota jatkui kilometritolkulla alkoi ahdistamaan kun ei oikein tiennyt mitään etäisyyksistä. Puhelimessa oli kenttiä viimeksi jossain Pitsijoen rannalla mutta karttaselaimen GPS toimi kun huomasin sitä kokeilla. Taustakartta ei piirtynyt mutta olin merkannut Kaskasjoen autiotuvalle karttamerkin ja ohjelma näytti etäisyyden. Enää 1,5km. Valitettavasti tuolla 100m tuntui kilometriltä. Välillä koivikon keskeltä paljastui vaikeita suoalueita ja kivikoita joiden kiertäminen pidensi matkaa. En ollut vielä nähnyt vilaustakaan Kaskasjoesta. Tässä vaiheessa voimat alkoi loppua. Jalkoja särki, lonkat kipeytyi huonosti selkään istuvasta liian suuresta ja painavasta rinkasta. Hiki valui päästä ja itikkaparvet yritti viedä viimeisetkin rippeet vielä jäljellä olevasta mielenterveydestä. Painoin eteenpäin sisulla mutta jossain vaiheessa epätoivo alkoi iskeä. Ei se vitun autiotupa vaan löydy. Ei millään. Mietin jo että pysytän teltan ja nukun yön yli ja jatkan tuvan etsimistä aamulla. GPS näytti että autiotuvalle on 500m. Kävelin ihan pirun pitkän matkan taas. Katsoin GPS:ää. 300m. Ei jumalauta. En selviä. Kun sitten autiotuvan katto tuli näkyviin koivunlatvojen välistä putosin polvilleni raskaan taakan alla ja vedet valui silmistä. Selvisin. Montaa kertaa en muista itseäni niin pahasti väsyttäneeni. Mikään aiempi vaellus ei ole ollut niin järkyttävän rankka. Olisi ehdottomasti pitänyt pystyttää teltta Pitsijoelle ja jatkaa vasta seuraavana aamuna matkaa mutta joku hulluus ajoi vaan eteenpäin. Kaksi vuotta sitten Lätäsenolla kävelin samanlaisen kantamuksen kanssa ja se oli ihan pikkupoikien päiväretki tähän verrattuna, tosin matkakin oli lyhyempi.

Autiotuvalle saavuttuani ajattelin että olen siinä yhden yön ja mietin sen jälkeen tarkempia suunnitelmia. Kalapaikoista ei ollut tietoa muuta kuin että tuvalta ylävirtaan päin on jotkut vaeltajat saaneet hyviä kaloja. Tupaan saavuttuani aloin laittaa ruokaa ja lueskelin samalla vieraskirjaa. Kovin paljon porukkaa ei tuolla vaikean taipaleen takana ollut liikkunut, jonkun verran kuitenkin. Siinä syödessä katselin ikkunasta joelle ja huomasin joen yläpuolisessa suvannossa tuikkeja. Mietin että jaksaisinko vielä viritellä perhovavan kalastuskuntoon ja käydä muutaman heiton tekemässä, pääsisinhän sitten nukkumaan. No laitoin vehkeet valmiiksi. Sidoin siiman päähän parhaan harjusperhon eli pinkin Pupu Tupunan joita olin rasiaan sitonut useampia kappaleita reissua varten. Joelle päästyäni se oli vähän pettymys, koski ja yläpuolinen niska vaikuttivat kovin matalilta. Heittelin hetken mutta yhtä kaloja ei kuulunut, tuikitkin oli hävinnyt. Ajattelin että parempi mennä nukkumaan ja lähteä aamulla etsimään parempia kalapaikkoja.

Puhalsin ilmapatjan ja asetin sen tuvan laverille ja ajattelin että vaikka tuvassa on vähän itikoita pystyn siellä nukkumaan. En pystynyt. Voi jeesus sitä ininää. Tupaan pääsi kyllä itikoita aina kun ovesta kuljin mutta tuntui että jossain seinähirren välissä oli pakko olla reikä mistä niitä tuli lisää. Tapoin varmasti useita kymmeniä ja kun vähän hiljeni yritin vielä nukkua mutta taas pörräsi ympärillä parvi. Itikat tuli jostain nurkasta niinkuin vihollisen hyökkäysaallot talvisodassa. Ensin tultiin vähän pienemmällä porukalla ja sitten kun ne oli listitty lähetettiin toinen aalto ja sen perään sitä seuraava ja niin edelleen. Vitutti. Väsytti niin kovasti että ei jaksanut liikkua mutta nukkumaankaan ei pystynyt. Piti vielä kaivaa teltta rinkasta ja pystyttää se tuvan ulkopuolelle. Teltassa oli hyvä nukkua aamuun asti.

Herajärven kierros 60km

Joo tosiaan tuli kierrettyä Kolilla tuo Herajärven kierros joka koostuu joko 35km pituisesta pohjoispään kierrosta tai 30km eteläpään kierrosta tai sit n. 60km jos kiertää koko paskan kerralla. No minähän päätin kiertää koko paskan kerralla. Alunperin piti toteuttaa reissu kolmen yön taktiikalla. Lähdin kolilta maanantaina 15:30 kävelemään kohti Ryläystä jonne on n. 8km matka. Reitin alkupää kulki Mäkränahon ja Ikolanahon kautta suhteellisen helppokulkuisia polkuja pitkin ja matka taittui nopeasti mutta lähellä Ryläystä maasto muuttui todella vaativaksi ja välillä piti katsoa että mihin vittuun se polku hävisi kun edessä oli vaan pelkkää kivikkoa.

No Ryläyksen kodalla olin joskus kuuden jälkeen illalla ja mietin että valoisaa aikaa on noin nelisen tuntia jäljellä joten jatkan matkaa 10km kiviniemeen enkä jää yöksi Ryläykselle kuten alunperin oli suunnitelmissa. Ryläyksellä pidin vain pienen evästauon napostelemalla pähkinöitä ja ottamalla uudehkot särmä-hyppymaiharit hetkeksi pois että jalat tuulettui. Siinä vaiheessa kengät tuntui vielä hyviltä kävellä.

Ryläyksen kodan jälkeen muutaman sadan metrin päässä on varsinainen "ryläys" eli kiviputous jossa voi liikkua omalla vastuulla. Koitin kuvailla jotain siinä kun järjestelmäkamera tuli reppuun otettua mutta en viittiny kovin pitkäksi aikaa jäädä räpsimään. Lisäksi jätin painavan jalustan pois matkasta ja kuvat ei oikein omaa silmää miellyttäny kun taivas ylivalottui koko ajan. Olin 20v sitten lukioaikaan käynyt samalla paikalla ja muistelin lähellä olevan jonkun näkötornin. Kohta löysinkin viitan mikä näytti että näkötorni 0,6km. Mietin että jaksanko kävellä ylimääräisiä metrejä mutta sit aattelin että pitää käydä ottamassa kuvia tornista. Tornipa oli kuitenkin melkonen antikliimaksi. Varmaan rakennettu joskus kun puut on ollu pienempiä mutta nykyään se on käymisen arvonen paikka lähinnä semmosille jotka haluaa tuijotella kuusenlatvoja. Vettä näkyy vähän jostain puiden latvojen välistä mutta sitä näkyy kyllä muuallakin eli tuon voi skipata ihan suosiolla.

Matka jatkui melko vaihtelevia polkuja Ryläykseltä eteenpäin. Kilometritolkulla oli nousuja ja laskuja mutta ei niin rankkoja kuin Ryläyksellä. Jossain vaiheessa saavuttiin maantielle ja muistelin että kohta ollaan kiviniemessä mutta vitunpaskat. Edessä oli vielä yksi vaellusreitin rankimmista nousuista, Kolinvaara. Välillä piti melkein laittaa neliveto päälle kun tuntui että mennään ihan pystysuoraa seinämää ylös. Tuon ois voinu kiertää tien kautta mutta en vielä tässä vaiheessa halunnu huijata.

Illalla noin vartin yli kymmenen hämärän laskeutuessa saavuin Kiviniemeen. Siinä olis ollu mahdollista saunoa mutta saunaan meni joku toinen porukka justiinsa joten ite pystytin vaan teltan ja söin vähän kuivia eväitä ja rupesin nukkumaan. En edes kahveja keittänyt kun tuuli oli rannan nuotiopaikalla niin kova ja edellisen porukan jäljiltä tulet oli päässy sammumaan. Kiviniemessä on myös maatila jossa on majoitusta sekä umpinainen laavu rannassa joten ilman telttaakin pystyy vaeltamaan.

Toisen päivän aamuna olo oli kohtalaisen pirteä eikä jalatkaan ollu vielä paskana. Tulipaikoilla ja laavulla oli sen verran porukkaa että en survonut itseäni sekaan vaan söin keksiä ja suklaata aamupalaksi ja join vettä. Päätin kävellä n. 5km matkan Ahvenlammen autiotuvalle ja syödä siellä paremmin. Minun kanssa suunnilleen samaa vauhtia edellä käveli kolmen itseäni hieman nuoremman miehen porukka. Pysähtelin aina samaan aikaan tauoille kun hekin. Ennen Ahvenlampea oli yksi todella raskas nousu mutta muuten maasto oli helpompaa kuin edellisenä päivänä. Jäin vähän toisesta porukasta jälkeen ja kun saavuin Ahvenlammelle niin he olivat lähdössä...eivät muuta kuin kirjoittivat jotain vieraskirjaan ja jatkoivat matkaa etäläpäähän. Itse tein rantaan nuotion ja keitin vettä josta valmistin murukahvilla höystettyä kaakaota sekä pasta (lue:paska) carbonaran.

Huonon mutta vaatimattoman aterian syötyäni kävin paskalla ja olin lähdössä kävelemään kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Laitoin rinkkaan sadesuojan ja itseni päälle vedin varustelekan sadeviitan. Vittu se sadeviitta päällä käveleminenhän oli sitten yhtä helvettiä kun tuulen voimakkuus oli jotain 10m/s ja se repi sitä perkeleen viittaa että jossain vaiheessa kyllästyin ja revin sen pois päältä ja tungin johonki rinkan kiinnikkeeseen.

Toinen jalka alkoi osoittaa kipeytymisen merkkejä. Tässä vaiheessa vasen jalka. Akillesjänteeseen alkoi koskemaan mutta se korjautui kun kiristin kengän nauhat niin tiukalle kuin pystyin. Matka jatkui. Oli melko jyrkkiä nousuja ja laskuja. Melko tavallista suomalaista metsämaisemaa eli kivikkoa, risukkoa, koivikkoa, heinikkoa ym. paskaa mikä ei tämmöstä ikänsä luonnossa liikkunutta juuri sykähdytä. Ainakaan rankkasateessa. Enempi vitutti mutta painoin sisulla eteenpäin. Muutaman kilometrin päässä oli eteläpään laavu jossa kiristelin ja löysäilin kenkiä sen mukaan mikä tuntui parhaimmalta.

Alunperin olin suunnitellut siis että olisin matkalla kolme yötä mutta nyt oli suunnitelma jostain vitun syystä (siitä ekan päivän pitkästä matkasta johtuen varmaan) muuttunut kahdeksi yöksi. Tarkoitus oli kävellä vielä eteläpään laavulta 13km matka Rykiniemeen Pielisen rannalle mutta ihan sinne en päässyt. 7km matkan Eteläpäästä Suopellolle taivalsin ihan vitun kuolleena. Molempien jalkojen akillesjänteisiin sattui ja oikean jalan kenkää ei voinut kiristää kovin paljoa koska sitten sattui vitusti jalkapöydän luihin. Vettä tuli kuin esterin persereiän vitusta ja vaatteet oli ihan märät. Päällä oli joku tekninen kerraston paita ja sen päällä joku laadukas tokmannilta ostettu 6 euron neulepaita ja jalassa retkeilyhousut. Olin märkä kuin uitettu koira. Kengissä tursusi vesi. Katselin välillä karttaa joka kastui ihan muhjuksi ja välillä puhelimen maastokarttaa ja arvioin etäisyyksiä. Tuntui että se vitun suopellon laavu ei tule ikinä. No sieltähän se sitten vihdoin näky mutta nepä kolme tyyppiä (ei millään pahalla heitä kohtaan) olivat vallanneet laavun vaikka heidänkin piti kävellä Rykiniemeen tai jopa pidemmälle. Tyypit siinä naukkaili hymyssä suin 30 vuotiasta Ballantines viskiä (ehkä n. 250e pullo) viskilaseista. Saatana puinen lahjapakkaus viskiä ja lasit. Ei paljo naurattanu kun en mahtunu kunnolla edes sateen suojaan  laavun lipan alle. Läksin siitä pystyttämään sit telttaa pellon reunaan ja yksi tyypeistä tuli sanomaan että heilläkin on tarkoitus pystyttää teltta että voin vapaasti yöpyä laavussa kunhan saavat tavarat kerättyä.
Pystytin kuitenkin teltan ja yritin saada tavarat sateensuojaan teltan alle vaikka siinä on tilaa aika minimaalisesti (teltta on suunnilleen samankokoinen kun ruumispussi mihin CSI-sarjassa ruumiit pakataan kun ne on ensin tutkittu hyvin rikospaikalla). Puhalsin ilmapatjan ja purin makuupussin ja riisuin vaatteet ja menin makuupussiin. Nukahdin muutamaksi tunniksi ja kun heräsin ulkona oli jo hämärää. Hipsin ilman kenkiä laavulle ja virittelin tulet ja sain kuivattua vaatteita (en kenkiä). Ruokaa en voinut valmistaa koska vettä oli niin vähän että piti varata kaikki juomavedeksi. Söin pähkinöitä ja kuivattua tonnikalaa kuivana ja sekoitin hieman murukahvia kylmään veteen ettei kofeiinin puutos ala särkemään päätä. Kun olin saanut housut ja paidan ja sukat kuiviksi menin takaisin telttaan ja nukuin aamuun asti.

Aamulla sade oli loppunut. Kuivasin telttaa ulkoa ja sisältä (kondensio) että sain pakkailtua sen ja muut tavarat rinkkaan suht kuivana. Toinen porukka oli tekemässä lähtöä ja heillä oli hieman lyhempi matka jäljellä koska eivät aivan kolille asti olleet menossa. Epäilivät minun jaksamista ja minä sanoin pärjääväni mutta kerroin kyllä että olen valmis viettämään yhden lisäyön reissulla jos tarve vaatii. Aamupala ei taas ollu kummoinen...snickers, välipalakeksi, kourallinen pähkinöitä ja vähän vettä. Vaatteet päälle, märät kengät jalkaan ja rinkka selkään. Kävelin ehkä 100m kun huomasin että jalat on ihan VITUN kipeät. Ei jumalauta saatana. Nyt sattui enempi vasempaan jalkaan. Jalkapöydän luihin ja akillesjänteeseen. Otin rinkasta varasukat ja leikkasin yhden sukan puukolla pienempiin osiin ja yritin niistä saada kengän kantapuolelle jotain pehmikettä. Vähän matkaa aina pääsin etenemään ja sitten huilasin kun sattui liikaa...vaikka pahimmalta tuntui aina tauon jälkeen liikkeelle lähtö.

Rykiniemi joka oli edellisen illan tavoite ei ole aivan reitillä vaan siitä tulee n. 500m poikkema joten siellä en edes käynyt. Hieman ennen Rykiniemeä on Herajoessa kahlaamo joka ylitetään vaijerin avulla. Tässä vaiheessa olin kävellyt n. 5-6km joten päätin pitää kahlaamolla ruokatauon. Otin joesta vettä ja keitin risukeittimellä kaakaota sekä valmistin jonkun chili-riisi annoksen. Ruoka oli maistuvaa ja antoi vähän voimia. Sitten kengät pois ja kahlaamaan. Kylmä vesi teki hyvää kipeille jaloille. Kahlaaminen oli helppoa koska vesi oli matalalla. Vesi ei ulottunut edes polveen asti vaikka pahimmillaan siinä voi joutua kevättulvilla menemään munia myöten. Jos selässä ei olisi ollut 15kg rinkkaa olisin varmaan hyppinyt kiviä pitkin joen yli mutta nyt en uskaltanut. Joen toisella puolella täytin juomapullot varmuuden vuoksi filtterin avulla vaikka vesi näytti sellaisenaankin juomakelpoiselta.

Jalat tuntui kahlaamisen jälkeen ihan vitun kummallisilta. Vasen jalka tuntui siltä kuin se olisi turvonnut eikä kenkä mahtuisi enää kunnolla jalkaan. Oikean jalan kipu paheni ja jouduin pitämään kenkää aika löysällä. Jatkoin eteenpäin n. 3km Vesivaaralle. Nousua oli paljon mutta polut ei olleet kovin kivikkoisia joten matka jatkui kohtalaista vauhtia. Vesivaaralta avautui reitin parhaita maisemia Herajärvelle päin. Jaksoin kaivaa ihan kameran repusta ja ottaa muutaman kuvan.

Tästä matkaa Kolille päätepisteeseen olisi ollut ehkä 10 km ja se olisi ollut käveltävissä saman päivän aikana mutta jossain vaiheessa sitten jalkakipu alkoi olla ihan sietämätön. Vasen jalka turposi jotenkin tunnottomaksi sen kahlaamisen jälkeen ja se oli aivan kuin puutunut joten se ei paljo vaivannut mutta oikean jalan akillesjänne oli niin paskana että en päässyt kunnolla eteenpäin kun muutaman metrin kerrallaan. Jossain vaiheessa otin kengän pois jalasta ja kävelin ilman toista kenkää. Huomasin että se toimi. Akillesjänteeseen sattui vain siksi kun kengän takaosa hankasi siihen. Iho ei ollut rikki mutta uutuuttaan jäykän nahkakengän muoto oli painanut sitä n. 50km kilometrin ajan aika pahasti.
Tällä hetkellä kuljin jo reitin pohjoispäätä  ja vastaan tuli jos jonkunnäköstä norjalaista ja aasialaista ja muuta hiihtäjää. Pohjoispää on siis suositumpi rengaslenkki. Yritin näytellä kovin iloista ja hymyilin ja tervehdin kaikkia vaikka teki mieli sanoo että voisko joku vaikka tyrkätä minut alas tuosta jyrkänteeltä tai lyödä kivellä hengiltä niin pääsis tästäkin helvetistä.

Välille sattui vanhoja ahomaisemia joita pidetään kunnossa niiton ja kulottamisen avulla

Kolille oli vielä n. 6km matka kun en pystyny kävelemään enää metriäkään. En kengän kanssa enkä ilman kenkää. Löyty nuotiopaikka jossa oli kyltti että "leiriytyminen kielletty". Mietin että hyvä juttu. Jos leiriydin tähän niin ehkä poliisit tulee ja vie minut putkaan. Tuo paikka oli sen verran lähellä tietä (n. 0,5km) että se on varmaan varattu päiväretkeilyyn ja siks se halutaan pitää teltoista vapaana. Telttapaikkoja on muutenkin reitillä tarpeeksi. Nyt oli kuitenkin hätätilanne ja pystytin pienen ja kapean teltan johonkin kuusien väliin. Juurakko vähän painoi selkää kun testasin ilmapatjan kanssa mutta en antanu haitata. Tein vielä tulet ja keitin riisi-tonnikala mössöä iltapalaksi ja pesin hampaat ekaa kertaa reissussa vaikka vesi alkoi olla lopussa. Puut tuolla nuotipaikalla oli semmosta vitun hapanutta lonttosta että joku oli jo polttanu osan penkeistäkin. Ihme jos jotain olis haitannu että vietin siinä yön.

Aamulla heräsin kuuden aikaan kohtalaisen levänneenä. Kävin paskalla paskahuussissa jonka satuin huomaamaan jostain puiden välistä ja tässä vaiheessa jalkoihin ei sattunu juuri yhtään mutta kun pakkasin kamat rinkkaan ja läksin kävelemään niin taas sattu molempiin jalkoihin ihan kyrpänä. Vittu että vitutti. 6km oli matkaa ja mietin että soitanko taksin hakemaan. Olin nimittäin netistä lukenut että en olis ensimmäinen joka soittaa taksin kun loppuu voimat.

No kohta pääsin tielle ja katselin karttaa. Edessä oli yksi vaativimpia osuuksia eli Mäkrävaaralle nousu. En olis selvinny siitä mitenkään joten jouduin kiertämään sen. Säilyyhän se vaara siellä jos toisen kerran menee paremmilla kengillä. Matka ei lyhentynyt (ehkä jopa piteni) mutta pystyin kävelemään tietä pitkin, ensin Ikolanahoon ja siitä Mäkränahoon...eli samoja maisemia joita jo reissun alussa kuljin. Välillä kävelin hiekkatietä ilman toista kenkää ja välillä kengän kanssa. Yritin kiristää kengät äärimmilleen ja välillä löysäsin. Jossain vaiheessa keksin ratkaisuksi ylimääräisen sukan jonka myttysin oikean jalan kantapään alle jolloin jalka nousi hieman ylemmäksi eikä kenkä hangannut akillisjännettä niin pahasti ja pääsin aamulla n. klo10 aikoihin Ukko-kolin parkkipaikalle. Auton romukin lähti käyntiin kun olin muistanut irrottaa akusta piuhan ettei se ollu tyhjentyny. Ajelin kolinportille jossa vetäsin sämpyläkahvit ja siitä ajelin n. 70km matkan kotiin. Kotona odotti iloinen yllätys kun jääkaapissa oli 5kpl Puntalasta jääneitä kaljoja.

Purin rinkan, laitoin varusteet kuivamaan, kävin suihkussa ja avasin kaleksin. AAAAAH!





ps. seuraavana päivänä huomasin miten turvoksissa oikeen jalan akillesjänne on eli se on varmaan tulehtunu :(

Jotain juttua pilkkikaudesta 2017-2018

Vai pitäisikö sanoa vaan kausi 2018 kun jäitä saatiin odotella niin kauan. Marraskuussa jo näytti hyvältä kun tuli viikoksi pakkasta ja pääsin korkkaamaan kauden Ilomantsissa päin lammilla. Sieltä tuli silloin saaliiksi ahven ja hauki. Oli mukava päästä pilkille mutta seuraavia reissuja sai odotella yli kuukauden ja nekin oli ihan pikaisia käyntejä pienillä lammilla joissa en edes tiedä olevan isompaa kalaa mutta pilkille oli vain päästävä. Niistä vierähti taas jokunen viikko ja käytiin kaveriporukalla Onkamoa kokeilemassa ja jäät oli niin huonot ettei siellä uskaltanut kunnolla liikkua, saalis jäi pariin pikkusinttiin. Joululomilla kävin testaamassa Kuurnan Valkealammen ilman saalista ja tyhjää pyydettiin kolmen miehen voimin myös Tikkalassa Kostamolammella. Edelleen jäät joka paikassa niin huonot että pelotti liikkua.

Katson pilkkikauden alkaneen kunnolla vasta 13.1. kun pääsin pariksi päiväksi Heposelkää pilkkimään. Ensin lauantaina Hartikkalan lahtea joka oli muutama talvi sitten uskomattoman kalaisa paikka mutta nykyään siellä ei tunnu olevan kuin pientä sinttiä. Saalis jäi pariin haukeen ja pikkuahveniin. Seuraavana päivänä menin jäälle Pöllänniemestä ja kävelin niemen taakse selälle päin paikalle josta vuosi sitten sain talven parhaat kalat eli jotain 800g ja 600g ahvenia. Viime talvena siinä sai pilkkiä aika rauhassa mutta tällä kertaa siellä oli jo vanhoja reikiä joku aiemmin viikolla kairaillut ja nytkin kun aloin tekemään reikiä riviin että käyn ne tasurin kanssa läpi niin en ehtinyt kaikkia kairaamiani viittä reikää kalastaa kun joku ihme hyypiö tuli kyselemättä minun reijille. En tarkoita että olisin ollut mitenkään varaamassa kalapaikkoja itselle mutta kun siinäkin on samanalaista penkan reunaa varmaan kilometri niin olisin mielelläni pilkkinyt itse kairaamani reiät edes kertaalleen läpi. Ei kuitenkaan saanut siitä mitään joten vaihtoi heti paikkaa ja itse jäin pariksi tunniksi kyttäämään aluetta.

Kaikukaan ei oikein piirtänyt mitään muuta kuin olematonta silppua pohjaan ja kuoreita väliveteen joten päätin vaihtaa paikkaa n. 1,5km päähän erään luodon kupeelle josta viime talvena tuli kerran 5kg pussillinen fileahventa. Taas pari tuntia kyttäämistä ja kymmenkunta reikää ilman kalahavaintoja. Ei edes hauet olleet tuolla aktiivisia. Iltapäivä alkoi olla käsillä ja mietin että kävelenkö autolle mutta kun aikaa oli vielä pari tuntia päätin kävellä takaisin tarkastamaan aamun reiät ja sieltähän sitten löytyikin vielä pari ihan ok ahventa, 300g ja 540g. Lisäksi pikkutasuriin tarttui 2kg hauki joka katkaisi fluoroperukkeen avannossa mutta nopealla liikkellä sain kiinni kalan niskasta ja uunihaukea oli taas tiedossa.

Seuraavana viikonloppuna olin taas Hepolahdella päin Lehmonsaaren kupeella tarkistamassa pari merkkiä kartasta josta viime keväänä sain muutamia n. 400g ahvenia ja näin kaiussa isompiakin. Auton jouduin jättämään sen verran epäilyttävään paikkaan että koko päivän oli mielessä että siellä on varmaan joku mökkiläinen **ttuilemassa kun takaisin menen mutta eipä onneksi ollut.

Päivä oli lumisateinen ja pulkka ei luistanut yhtään joten jäällä liikkuminen oli tosi raskasta. Kalaa ei löytynyt vanhoilta paikoilta ollenkaan joten jouduin reijittämään penkan reunaa melko kauan ennen kuin sattui kaiku piirtämään ensimmäiset paremmat viivat. Kala ei ollut syönnillä mutta jäin silti kyttäämään aluetta eli tein pienin välimatkoin n. 10 reikää joita kiertelin muutaman tunnin ajan. Iltapäivästä kala taas vähän aktivoitui ja sain 6kpl fileahvenia ja pari haukea. Perus päivä, ei mitään isompaa mutta ei munat pataankaan mennyt. :D

Illalla sitten kuulin ihan käsittämättömästä kalasaaliista jonka kaverin tuttu oli vetänyt Puruvedeltä. En edes tiedä saaliin kokonaispainoa mutta oli siinä ollut useita 700-800g ahvenia ja parikymmentä pienempää....Sunnuntainahan sinne piti lähteä kokeilemaan. 100km ei oo matka eikä mikään jos tietää että on mahdollisuus isompiin kaloihin. Hummonselän puolella pilkittiin ja oltiin samalla alueella josta edellispäivänä kalaa oli tullut. Nyt vaan kävi taas perinteisesti eli koskaan ei pitäs lähteä seuraavana päivänä pyytämään jo kertaalleen ongittuja kaloja. Alue vaikutti aamusta asti ihan tyhjältä, vain jotain ohuita viivoja näkyi 15m syvyydessä. Isot tasurit ei kiinnostanut kaloja joten tarjoilin Perzan "tikkua" ja sain yhden n. 250g ahvenen tarttumaan ja muistin taas että minun kaiku on sen verran vanha karvalakkimalli että se näyttää noin syvässä isommankin kalan ohuena viivana.

Muutamaan tuntiin ei tullut paria sinttiä ja yhtä noin 300g ahventa kummempaa. Ajattelin että tälläkään kertaa en onnistu saamaan mitään parempaa Puruvedeltä joten aloin syömään eväitä. Eväitä syödessä annoin vaaleansinisen 7cm Karismaxin olla paikallaan välivedessä ja kohta piti heittää leivät ja kahvit jäälle kun pohjasta lähti jyrkkä viiva kohti pilkkiä. Vapa käteen ja kala täräytti kiinni. 750g ahven vähän lämmitti mieltä ja antoi uskoa että kyllä niitä siellä on jos vaan kohdalle sattuu. Saa nähdä vieläkö tuonne tänä talvena jaksaa ajella...lähempääkin isoa ois mahdollisuus varmasti saada.

Taas koitti uusi viikonloppu ja uudet paikat piti keksiä. Oriveden suuret selät on tunnettuja suurahvenpaikkoja josta monet on kiskoneet hyviä saaliita. Itse en ole sieltä onnistunut...joskus karkuutin kiloluokan kaloja mutta jäälle en ole saanut kuin sinttejä. Luottoa paikkaan oli silti ja läksin jonnekin Pötsönsaaren taakse kairailemaan jos sieltä jotain löytyisi. Aamun tunnit kului taas melko tyhjää kaikua tuijotellessa mutta puolen päivän jälkeen satuin alueelle jossa oli jonkun verran kalaa joka reiällä. Valitettavasti ne eivät olleet kovin halukkaita nousemaan isommalle tasurille..korkeintaan joku sintti kävi pari metriä pohjasta antamassa tärpin.

Vaihdoin sitten vapaan jossa on ohuempi siima ja laitoin siiman päähän Perzan tikkutasurin joka on hyvä silloin kun kevennetyt ei kiinnosta kaloja. Sain heti yhden 400g ahvenen ja hetken päästä muutamia vähän pienempiä mutta hyviä ruokakaloja kumminkin....lisäksi muutaman kymmenen gramman silppua tuli jonkun verran. Iltapäivästä yhden ja kahden välillä sattui alle paremman kokoista kalaa ja sain ensin 690g ahvenen ja hetken päästä siitä 790g kalan. Uskomatonta että kaksi parempaa kalaa samasta reiästä melkein putkeen :D Ja ihme että pysyivät kiinni kun hinasin ne jäälle 10m syvyydestä pikkutasurilla (vaikka täytyy sanoa että noissa Perzan tikuissa on vahvat ja terävät koukut).

Millään huippusaaliilla ei päässyt mässäilemään mutta sen verran hyviä kaloja sain ylös asti että sunnuntaina suunnistin samoille paikoille. Ei ollut paljon puruvettä lähempänä nämäkään vedet kun yhteen suuntaan tuli matkaa yli 70km ja sen kun kertoo neljällä niin n. 300km tuli yhden viikonlopun aikana ajeltua ahventen perässä...hullun hommaa. Lisäksi kävi taas niin että toinen päivä ei antanut enää mitään...alue oli ihan kuolleen tuntuinen. Jossain vaiheesa päivää sain yhden alamittakuhan jonka laitoin takaisin avantoon. Sitten luulin jo nostavani kiloahventa jäälle mutta kala paljastui haueksi. Haukea irrottaessa koukusta vääntyi tasurin alakoukku pilalle mutta en ollut huomannut sitä joten kun samalta reiältä iski vähintään puolikiloinen ahven putosi se juuri avannon alla...ehkä syynä huono koukku....vaihdoin ottitasuriin uuden alakoukun toisesta tasurista mutta loppupäivänä en saanut enää mitään.....Ei kuitenkaan harmittanut vaikka toinen päivä ei kalaa antanut...enemmän olisi varmasti harmittanut jos en olisi käynyt kokeilemassa. Saipahan ainakin liikuntaa kun kalapaikoille oli rannasta n. 3,5km kävelymatka.

Nyt pitää taas köyhän käydä arkipäivät töissä mutta eiköhän sitä taas lauantaina voi bongata meikäläisen jostain avannolta istumasta (paitsi ettei tuolla enää käy ketään jäillä niin saa aika rauhassa istua). Karttaan olen jo taas merkannut ainakin 10 varmaa suurahvenpaikkaa joita pitäs jossain välissä ehtiä kokeilemaan.

ps. vaikka kausi alkoi myöhään on tässä nyt sen verran hyvin saanut kalaa että ei oo tarvinnut kalapuikkoja syödä...ja itse pidän suuren ahvenen rajana 500g jota lähden aina yrittämään ja tähän mennessä se on joka viikonloppuna toteutunut eli hyvillä mielin jatketaan.

jaksasko sitä jotain kirjotella

Melkein kuukausi vierähtänyt edellisestä päivityksestä mutta pilkillä on silti käyty joka viikonloppu. Kalaa ei vain ole tullut ihan yhtä hyvin kuin mitä tammikuussa ja helmikuun alkupäivinä. Kovasti olen yrittäny Heposelältä isompaa kalaa löytää mutta melko laihoiksi on saaliit jääneet. Ruokakalat on tullut pari kertaa mutta ei mitään kehuttavaa. Ei vieläkään ole sattunut sellaista päivää että saisi useampia isoja ahvenia nostella....korkeintaa yksi vähän karkeempi saattaa sattua reissua kohti jos sitäkään mutta eipä lannistuta, ehkä se vielä sattuu se parempi reissukin tälle keväälle.

12.2. tein ainoan Heposelän ulkopuolelle suuntautuneen reissun kun kävin kokeilemassa Ukonselkää mutta en nähnyt koko päivänä edes kaiussa kalaa. Kaksi todella hyvännäköistä selkämatalikkoa kävin kokeilemassa ihan siitä syystä että jos en kokeile jää harmittamaan että olisko siellä sittenkin isoja ahvenia. No ei ollut. Eikä ollut luotojen kupeella eikä kaislikon reunoilla eikä missään muuallakaan. Joskus reilu 20v sitten tuolta sai tapsipilkillä kalaa melkein mistä vaan mutta ei vaikuta sellaiselta paikalta että kannattaa enempää uhrata vähiä pilkkipäiviä Ukonselän tutkimiseen. Seuraavana päivänä eli 13.2. olin sitten Liperin Onkisalmella samoilla paikoilla josta aiemmin sain muutaman filekalan. Tällä kertaa jouduin etsimään kalaa todella kauan, tosin etsin sitä aika pieneltä alueelta kun kiersin yhtä matalikkoa ympäri. Jossain vaiheessa löysin kalat n. 3,5m vedeltä ja pari kertaa pyörähti alla parvi joista noukin pikkutasureilla 13kpl ja 3,2kg ahventa.

Tuosta reissusta viikko ja kokeilin Hartikkalan lahtea ja Hepolahtea mutta en löytänyt kalaa ja nekin vähät mitkä näkyi kaiussa ei olleet syönnillä. Ainoastaan kaksi pientä haukea ja n. 200g ahven. Sitä seuraavana päivänä taas kävelin Pöllänniemestä Heposelälle ja tutkin muutaman etukäteen hyvältä vaikuttaneen paikan mutta ne osottautuivat liian syviksi. Siitä sitten taas kävely paikkaan josta tänä talvena on kalaa tullut ja heti ekalta reiältä nappasikin 625g ahven. Seuraavaa kalaa sai odottaa kolme tuntia ja kun sen jälkeen ei pariin tuntiin nykäisyäkään niin aattelin että kaksi kalaa saa riittää. Ei siis mitään kappalemäärällä juhlimista.

Viime viikonloppu oli selkeesti talven tuskaisin kun edellisellä viikolla satoi lunta niin paljon että jäällä liikkuminen oli muuttunut raskaaksi. Jossain Heposelällä kierreltiin kaverin kanssa, itse kyttäsin pientä aluetta ja sain aina silloin tällöin jotain parinsadan gramman kaloja, kaveri sai vähän kauempaa aktiivisemmin kalaa etsimällä pari reilun puolenkilon ahventa. Seuraavana päivänä piti olla pilvisempi keli mutta kun aurinko paistoi kirkkaasti pilkittiin melkein tyhjää edellisen päivän paikoilta. Mulle 3 kpl ahvenia joista yksi n. 300g ja kaverille pari pientä haukea ja ½kg ahven. Vaikeeta ja rasittaa taas kun ei voi kelejä valita työpäivien takia. Ehdottomasti kuluttaisin kaikki leudot ja pilviset päivät jäällä ja huilaisin kirkkaat ja kovat pakkaskelit...toivotaan että ensi viikolla kun on talviloma niin sattuu edes muutama hyvä kalailma. Olen vähän yrittänyt tiedustella onko täältä päin kukaan saanut kalaa ja muutamat tuntuu ihan onnistuneen ja vieläpä samoilta vesiltä mistä itse olen pyytänyt melkein täysin tyhjää...Pitäisi varmaan vaihtaa vesistöä mutta jotenkin kun otin tämän talven "projektijärveksi" Heposelän niin aattelin pitäytyä päätöksessä. Ainakin pari reissua sinne pitää lomaviikolla tehdä ja miettiä sitten olisko joku Viinijärven tummempi puoli tai Pyhäselkä riskin arvoisia paikkoja minne viittis tehä reissuja...vai ottasko loman enempi rentoutumisen kannalta ja antas ahventen olla rauhassa. Ei siinä ainakaan rentoudu jos tarpoo jäällä kilometritolkulla ja kairaa reikää kasituumasella yli puolimetriseen jäähän. Nythän on kyllä pieni mahdollisuus että jonnekin muodostuu plussakeleillä laikkuja mutta toisaalta viikonlopuksi on säätiedotus veikkaillut lumisateita joten jos laikkuja tulee ne jää lyhytaikaiseksi iloksi eikä niistä ehdi lomalla hyötymään...pitää vaan hiki päässä tehdä muutama reissu ja luottaa siihen että kyllä ne kalat jostain löytyy.

Laitetaan vielä blogin kaunistukseksi muutama suttuinen kännykkäkuva.

Perus ruokakalaa...seassa yks 400g.

Yksi kohdekala jo vähän sinnepäin. Mädin turvottama 625g jolla mätiä mahassa 95g. Hyviä reissun piristyksiä vaikka ei tulis useampia kappaleita.

Melkosta sinttiä mutta söivät kuitenkin isoa tasuria päätykoukun puolelta.

Hyvä ja huono reissu

Tuntuu että nykyään viikonloput menee niin että toisena päivänä eli yleensä lauantaina tulee hyvin kalaa ja sitten suurin odotuksin meet sunnuntaina jäälle etkä saa mitään. Viime lauantaina kalaa tuli hyvin mutta sunnuntaina Oriveden isoilla selillä meinas mennä munat pataan, saaliina ainoastaan pieni hauki. Eilen aamulla meinasin vähän myöhästyä kun nukutti niin pirusti mutta olin sitten kuitenkin jo kello yhdeksän aikaan kairaamassa ensimmäistä reikää. Tarkoitus oli kokeilla ihan eri paikkaa mutta kävelymatkan varrelle sattui sama paikka josta sain muutama viikko sitten talven toiseksi suurimman ahvenen.

Eka reikä antoi heti 490g ahvenen ja pari pienempää, voiko päivä paremmin alkaa. VOI! Toinen reikä ja kevennettyyn tasuriin tuli pari nousua mutta kalat hylkäsi salakannahkaisen, kävivät vain katsomassa pilkkiä mutta painuivat pohjaan. Päätin että otan sieltä jonkun ruokakalan ja vaihdoin pienen MA-muikun siiman päähän. Tasuri ei kerinny ihan pohjaan kun sitä vastaan syöksyi järkyttävän paksu viiva. Läksin kelaamaan pilkkiä ylös kun aattelin että vaihdan isomman tasurin paksummassa siimassa mutta hauki ehti imaista pilkin syvälle nieluun. Ensin se nousi n. metrin kun vedin siimasta varovasti mutta sitten piti antaa löysää reilusti. Ensimmäistä kertaa oikeastaan pääsin väsyttelemään pilkillä kalaa. Aiemmat 1-2kg hauet joita on kyllä tullut kymmeniä viime talvina on tulleet melkein sukkana reikään, tosin siimatkin ollu yleensä aika vahvoja. Tämän kertainen kala oli vähän kookkaampi joten annoin sen rauhassa syöksyä muutaman kerran ennen kuin sovittelin avantoon ja nostin niskasta jäälle. Meinasi muuten tuokin jäädä saamatta sillä fluoroperuke oli aivan rispaantunut ja meni poikki ihan pienestä nykäisystä.

Kala oli lihavassa kunnossa joten näytti ensin suuremmalta, mutta puntari näytti 3,2kg. Kuitenkin yli kilon parannus aiempaan haukienkkaan ja samalla kyseessä on myös suurin pilkillä saamani kala. Ihan kiva saalis. Kaverit on kyllä kiskonu lähes kympin kaloja mutta mulle ei jostain syystä ole edes siiman päähän sattunu mitään väsyteltävää.

Hyvän aamun jälkeen meininki vähän rauhoittui. Päätin keskittyä pienelle alueelle joten en kairannut kovin paljoa. Tein noin kymmenen reikää joista kolmea-neljää kyttäsin tarkemmin. Puolen päivän aikaan sattui syöntipiikki, aina kun meni reiälle ja pudotti ison tasurin veteen pohjasta lähti viiva tai kaksi nousemaan pilkkiä kohti. Kun kala oli pilkin kohdalla ei kärsinyt tehdä isoja liikkeitä tai kala ui pois, korkeintaan pientä väristystä kun teki niin jokunen iski kiinni. Pari hyvää raapaisua karkuutin, ehkä jollain vähän pienemmällä tasurilla ne ois saanu tarttumaan mutta tuntui ettei pienemmät houkutelleet kalaa edes reiän alle. Semmonen että pilkitään ensin kevennetyllä ja sitten kun alle tulee kalaa vaihdetaan pienempi tasuri toimii kyllä mutta nykyään yritän enempi saada kalan ottamaan isompaan pilkkiin ja jos ei ota niin ei sitten.

Tänään sitten olin jo aamu kahdeksalta eilisellä paikalla ja availin muutamat ottireiät mutta joko paikka oli tyhjä tai sitten pakastunut ja kirkas keli sai kalat passiivisiksi. Neljä tuntia jaksoin kytätä pientä aluetta, mutta vaikka tein lähistölle muutamia lisäreikiäkin en saanut kuin yhden n. 150g ahvenen ja pari ihan sinttiä. Puolilta päivin päätin vaihtaa paikkaa ja kävelin n. 1,5km matkan sinne mistä viikkoa aiemmin sain hyvän pussillisen filekalaa. No sepä paikka oli selvinnyt muillekin (kai ne näkee kasin reiät ja sen että yks ukko pönöttää päivän pienellä alueella) ja sitä oli lähipäivinä pilkitty niin paljon etten odottanut saavani siitä mitään. Melkein arvasin oikein mutta aivan iltapäivästä sain harmaalla 5cm karismaxilla 4 kpl n. 150-200g ahvenia ja puolen kilon hauen. Lisäksi joitain hyviä nousuja isommille tasureille.

Meinasin muuten tänään jo lähteä suoraan ekalta reiältä kävelemään takaisin autolle. Laitan yleensä kaikuluotaimen virtajohdon liittimet akun napoihin vasta jäällä ja tällä kertaa Lowrancen miinusnavan musta johto lähti irti liittimestä. Meinasin että pilkin ilman kaikua mutta ei siitä tullut mitään. Sain sitten tungettua sen johdon takaisin liittimeen niin että kun sitä ei liikuttanut nin kaiussa pysyi virrat päällä yhden reissun ajan. Ensi kerraksi tuohon pitää joku patentti keksiä, ehkä teippiä. Tuo liitin on muuten epäilyttänyt heti siitä asti kun luotaimen ostin, on niin ohuen piuhan päässä ne liittimet että oli vaan ajan kysymys millon menee paskaks.

Jotain saalista sentään :D

Pitkästä aikaa vähän kalaakin

Muutamat ihan OK reissut on koostuneet siitä että päivän aikana on saanut härnätyksi yhteen sapuskaan riittävät ruokakalat. Ihan kivaa mutta mielellään kaloja nostelis vähän useammin kuin noin tunnin välein. Tänään sitten tapahtui kummia kun sain vähän kalaa...

Olin aamulla jo kahdeksan aikoihin Pöllänniemessä ja läksin siitä kävelemään Heposelän puolelle. Tavoitteena oli selkämatalikot 2-3km päässä. Keli jäällä oli aivan ihanteellinen, vaikka eletään tammikuun loppua muistutti aamu aivan huhtikuun aamua. Jäällä ei ole lunta juuri lainkaan, vain sen verran ettei jää ole liukas vaan pinta on semmonen rouskuva johon jää just ja just kengän jäljet.

Ensimmäiset reiät kairasin noin 1,5km kävelyn jälkeen mutta sinä ei näkynyt kuin muutamia hyvin ohuita viivoja pohjassa eikä ne kiinnostunut pilkeistä. Siitä sitten n. 600m selälle päin mutta paikka jota olin miettinyt etukäteen olikin aivan täyteen verkotettu joten jäin vähän kauemmaksi kyttäämään. Sain siitä pari ihan pientä sinttiä mutta isompaa ei kuulunut eikä näkynyt. Seuraavaan etappiin oli matkaa toiset 600m mutta sitä ennen oli todella suuri railo jossa jäät oli painunut korkeaksi harjanteeksi. Kairailin kirkkaita "peilejä" jotka oli jäätynyt railosta jäälle levinneestä vedestä mutta noista vaaleammista kohdista ei juurikaan ollut hyötyä kun jäällä on muutenkin niin vähän lunta. Yhdestä reiästä sain kuitenkin 5 kpl ruuaksi kelpaavia ja muutaman sintin. Jatkoin vielä vähän matkaa mutta totesin sen melko turhaksi koska matalikko jota meinasin kalastaa olikin niin laaja etten jaksanut kairata tarpeeksi että siitä olisin kalaa löytänyt. Takaisin kävellessä kokeilin siitä railon vierestä "ottireiältä" ja sain vielä yhden otettavan ja pari sinttiä. Lisäreiät lähelle ei tuoneet edes kaikuun elämää. Olin vähän pettynyt mutta en lannistunut tilanteesta. Läksin takaisin päin reilun kilometrin verran ja kairailin samaa paikkaa josta joulupäivänä sain pari haukea mutta johon ei pitänyt enää tänä talvena mennä. Hyvä kuitenkin että menin sillä noin kymmenestä kairaamastani reiästä kolme antoi harvakseltaa hyvänkokoisia ruokakaloja kun reikää vaihteli ja välillä heilutti isompaa tasuria ja vaihtoi välillä pientä karvapyrstöä.

Suurimmat kalat oli n. 400 grammaisia ja vain pari sain ottamaan kevennettyihin. Suurin osa isommista ahvenista piti pilkkiä niin että pohjan silppukasaa kun hämmensi niin aina joku isompi erehtyi ottamaan kiinni. Haukia en ihme kyllä saanut yhtään kappaletta vaikka tuosta aiemmin aina olen saanut, mutta eipä haittaa kun näin siinä Pöllänniemessä kun toinen pilkkimies veti pulkassa 7,9kg haukea :D Oli saanut jostain matalasta saarten luota.

Jännä päivä sinänsä kun kalaa tuli ihan mukavasti, lisäksi ilma oli aivan mahtava, lähes keväinen. Aurinko paistoi noin puolet ajasta ja pakkasta oli ehkä aste tai pari. Huomenna ei oo mitään paineita kalantulon kanssa joten voi keskittyy hakemaan jotain uusia mestoja.

Noin 5kg filekalaa.

Päivän viimeinen otti isoon tasuriin.

Iltapäivän pilvimuodostelma

Railolla