(Tämä on kertomus. Tämä ei ole sanatarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Mutta totuutta se on sen verran lähellä että sitä voidaan sellaisena pitää.)
-------------------------------------------------------------
PROLOGI:
Kymmenvuotias poika lukee Erä -lehteä.
- isi, Lapissa on paljon tammukkapuroja. Niistä voi saada harjusta ja rautujakin. Ne on semmosia puroja missä ollaan ongittu avenia ja särkiä mutta niissä on vaan eri kaloja.
- joo niinhän siellä on, mutta ei sinne oo tavan eläjällä mittään asiaa, ne on kaukana tiettömien taipaleihen takana ne semmoset kalapaikat.
- jaa.
Isi oli oikeassa.
Nyt tuosta hetkestä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja sama poika on pakannut auton lähteäkseen näille tarunhohtoisille kalavesille. Tammukkaa ei enää saa kalastaa kun purotaimenta ei enää luokitella omaksi erilliseksi kalalajiksi mutta suurharjus on vielä saamatta, rautuunkin pitäisi olla mahdollisuus jos voimat riittää rautujärville asti.
--------------------------------------------------------------
Retken aloituspäiväksi olin suunnitellut maanantaita mutta koska tavarat oli pakattu jo lauantaina mietin että miksi odottaisin vielä yhden päivän toimettomana kotona. Noin puoli yhdeksän aikoihin lähdin ajamaan Joensuusta Kajaanintietä määränpäänä Iitto niminen paikka jossain käsivarressa. Ensimmäinen pysähdys piti kuitenkin tehdä jo parinkymmenen kilometrin jälkeen Kontiolahdella. Auton käsijarrun vaijeri roikkui huolestuttavan alhaalla koska sitä kannatellut nippuside oli katkennut. Olisin toki voinut asian itsekin hoitaa mutta kerran kun paikallisessa autotarvikeliikkeessä katselin hyllyssä olevia nippusiteitä menin aivan ymmälleni koska niitä oli niin monia eri kokoisia ja mallisia ja värisiä. Lisäksi monet oli pakattu sadan kappaleen pusseihin enkä uskonut tässä elämässä sataa kappaletta tarvitsevani koska vasta nyt oli ensimmäinen kerta neljäänkymmeneen vuoteen kun sellaista tarvitsin. Ajattelin että velipojalta voisi autotallista nippusiteitä löytyä ja löytyikin. Samalla hörpättiin kahvit ja selitin vähän matkan päämäärästä ja reitistä että joku ihminen itseni lisäksi olisi vähän kartalla että missäpäin aion tulevan viikon harhailla ja että mistä päin suunnilleen kannattaa lähteä etsimään jos ei miestä ala takaisin kuulumaan.
Ajomatkaan kului noin neljätoista tuntia. Taukoja ja niiden pituuksia en laskenut. Kun kusetti pysähdyin kuselle, kun oli nälkä pysähdyin syömään, kun kahvihammasta alkoi kolottamaan pysähdyin kahville. Rovaniemellä tankkasin tankin täyteen että pääsen perille ja vielä takaisinkin. Lapissa etäisyydet on pitkiä mutta yllättävän usein ainakin tuolla länsipuolella Lappia riittää tankkauspisteitä. Eikä bensa paria paikkakuntaa lukuunottamatta ollut edes merkittävästi kalliimpaa kuin muualla Suomessa.
Ihmettelin kuinka helposti yhdeksäsadan ja seitsemänkymmenen kilometrin matka sujui, yleensä meinaa väsyttää helvetisti kun ajelen Ilomantsiin tai Ruunaalle kalalle.
Loppumatkasta sattui jotain merkillistä. En muista paikkakuntien nimiä mutta jossain Lätäsenon kohdalla perään ilmestyi ulkomaan kilvissä oleva rekka joka ajoi aivan järkyttävän kovaa. Vauhtia oli pitkälti toistastaa kapealla tiellä jossa oli 80km/h rajoitus. Se oli välillä ihan puskurissa kiinni ja mietin että tulee se saatanan hullu päälle, pysähdyin sitten P-paikalle kuselle ja annoin rekan ajella ohi mutta mitäpä rekka tekee? Oli pysähtynyt seuraavalle levikkeelle, odotti että menin ohi ja oli taas perässä muutaman metrin päässä roikkumassa. Tuli mieleen kaikki b-luokan leffat kuten "tappaja valtatiellä" ym. joissa hullut kaaharit listii jengiä tien päällä. Ajoin taas ihan hullua vauhtia ja pääsin taas pienelle levikkeelle alta pois, rekka meni ohi, hidasti vauhtia ja odotti keskellä tietä hetken ennen kuin jatkoi matkaa. Tämän jälkeen en sitä enää nähnyt, mutta jonkunlainen liikenteen valvonta olis tuolla tieosuudella paikallaan sillä muukin raskas kalusto ajoi rankkaa ylinopeutta
Perillä Iitossa parkkipaikka osottautui tavalliseksi pieneksi P-levikkeeksi. Epäilin aluksi voiko siihen auton viikoksi hylätä mutta niin kai ne on muutkin tehneet. Eipä ollut vaihtoehtojakaan. Autosta ulos astuttua hyökkäsi jumalaton hyttysparvi suoraan kimppuun. Osasin odottaa kyllä ötököitä mutta en näin paljon vielä ihan tien vieressä, mitä se sitten tulisi olemaan kaumpana korvessa. Vedin hupparin hupun korville, suihkuttelin myrkkyä naamaan ja käsiin ja nostin painavan rinkan selkään. Kävelin ensin tietä pitkin noin 500m ja siitä poikkesin metsään polulle. Polku oli alkumatkasta aika soinen ja sen jälkeen kivikkoinen ja jyrkkä, mönkijäuralta vaikutti. En mitannut matkaa mutta pitkän autoilun väsyttämänä jaksoin n. 2km kävellä ja oli pakko pystyttää teltta tunturikoivikkoon ja nukkua muutama tunti. Tässä vaiheessa itikkaparvi oli niin sakea että mietin jo että tulen varmasti hulluksi.
Aamulla ensimmäisenä piti kaivaa repusta ötökkähuppu ja hanskat. Hanskan läpikin itikat pystyi pistämään mutta ei niin nopeasti kuin paljaalle iholle. Pakkasin teltan rinkkaan ja ajattelin syödä aamupalan vähän myöhemmin, ei ollut vielä nälkä kun automatka meni melkein kokonaan napostellessa jotain.
 |
| Ensimmäinen yö takana... |
 |
| Alkumatkan polkua |
Aamulla kävelin putkeen noin 4km kunnes virittelin nuotion vanhalle nuotiopaikalle Akkisjärven ja pienten lampien väliselle kannakselle. Keitin kahvia ja puuroa ja huilailin. Matka oli jo siihen mennessä ollut todella rankka, mönkijäura haarautui kartasta poiketen useaan suuntaan ja menin vähän väärää polkua ja jouduin oikaisemaan takaisin oikealle polulle kivikkoisen maaston läpi. Väsytti. Oli kuuma.
 |
| Välillä polku kulki vehreässä koivikossa |
 | |
 |
| Mitä ylemmäs noustiin tunturiin sitä karummaksi kävi maisemat |
Aamupalan jälkeen kävelin pitkän matkan ennen seuraavaa taukoa. Jätin polut taakseni kun ne alkoivat kaartaa kohti Ropitunturia ja Ropin autiotupaa. Tunturikoivut jäivät taakse ja maasto oli pitkän matkaa kohtalaisen helppokulkuista varvikkoa ja pientä kiveä, toki korkeuserot, nousut ja laskut teki kävelystä raskasta. Akkispahdan ja Aksenjunnin ohi kohti Lottanjavrria. Lottanjavrrit on kaksi pientä järveä todella vaikean pajukkoisen suon keskellä. Siinä kohdassa täytyy vähän katsella että mistä kohdasta on järkevintä mennä läpi. Ylitin järvien välisen puron ja puikkelehdin siksakkia sieltä täältä ja yritin välttää kaikkein vaikeakulkuisinta suota. Selvisin kohtalaisen hyvin kuivin kengin ja siinä vaiheessa alkoi olla niin kova nälkä että etsin aukealta ison kiven tuulensuojaksi ja aloin laittelemaan sapuskaa. Söin lohipastaa johon tarvitsi lisätä vain vesi. Ruoka oli yllättävän hyvää, pasta jäi aika al denteksi vaikka hauduttelin ruokaa pussin kyljessä mainitun ajan.
Tunturiylängöllä pystyi kävelemään ilman itikkahuppua mutta siellä oli välillä riesana mäkärät ja paarmat. Aurinko paahtoi kuumasti mutta juomavettä oli saatavana vähän siellä sun täällä. Join ihan mistä sattuu purovesistä enkä pelännyt saavani mitään pöpöjä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Alunperin oli tarkoitus ottaa mukaan Katadyn-vedenpuhdistin jonka varta vasten tilasin tälle reissulle mutta se ei ehtinyt postista saapua. No eipä sitä tarvittukaan, vaikka retkeilijöitä kehoitetaan aina keittämään tai suodattamaan käyttövesi uskallan kyllä itse juoda Lapissa ainakin virtaavista vesistä huoletta.
Kun olin selvinnyt järkyttävästä suopusikosta alkoi kaikki mahdollinen kasvillisuus jäädä taakse. Ei ollut kuin karua pientä varpua ja jotain heinää kun saavuttiin varsinaiseen Mordoriin. Matkasta puuttui vain kivien seassa puikkelehtiva Klonkku.
 | |
| Pitsijoki |
En ollut vielä kuluttanut kaikkia voimia ja pystyin jopa nauttimaan maisemista. Ropitunturin jäädessä takaviistoon ja kun pieni Pitsijoki alkoi siintää edessä maisemat oli todella mahtavat. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä niitä voi kuvailla mitenkään, ne pitää itse kokea. Korkeita tuntureita, jokien muodostamia syviä uomia, kivikkoa joka puolella. Harmaata kivikkoa, ei mitään kasvillisuutta. Olin kuullut että Pitsijoessa elää kääpiöitynyttä rautua joten ajattelin pitää siinä pitemmän tauon ja kaivaa perhovehkeet ensimmäistä kertaa esille.
Raudut oli todella pieniä, semmoisia 10-15 cm pituisia ja ne iski nymfeihin heti kun semmoisen veteen heitti, en jaksanut niitä pitempään kiusata kuin vain sen verran että voin sanoa raudunkin perholla saaneeni. Söin välipalaa joen rannalla ja otin muutamia valokuvia. Sitten katselin karttaa ja mittailin etäisyyksiä. Matkaa oli jäljellä linnuntietä noin 5km mutta maasto oli äärimmäisen hankalaa korkeuseroista ja kivikoista johtuen. Ei muuta kuin rinkka selkään, pitsijoesta yli kiviä pitkin (pääsi helposti) ja rinnettä ylös. Jos olin siihen asti nähnyt karua kivikkoa ja hankalaa maastoa niin sen harjanteen takana vasta alkoi todellinen vaeltajan helvetti. Olisi pitänyt kiertää muualta pitempää reittiä mutta jostain syystä aloin laskeutumaan vaikeaa kivikkoa pitkin semmoiseen rotkolaaksoon. Matka eteni todella hitaasti ja piti pitää pitkiä taukoja ja laskea rinkka selästä ja kiristää kenkiä ja tehdä vaikka mitä matkan tekoa helpottaakseni. Kunto tuntui olevan kohdillaan eikä minua edes hengästyttänyt mutta lihakset alkoi väsyä.
Kartan perusteella oli järkevintä vähän pidentää reittiä ja laskeuduinkin pahimmilta kivikoilta tunturikoivikkoon. Sekään ei ollut hyvä ratkaisu. Ylhäällä tunturissa oli helppo suunnistaa koska korkealta näkyi helposti kaikki järvet, joet ja purot ja niiden muoto oli nopeasti kartalta tunnistettavissa, mutta tiheässä koivikossa jota jatkui kilometritolkulla alkoi ahdistamaan kun ei oikein tiennyt mitään etäisyyksistä. Puhelimessa oli kenttiä viimeksi jossain Pitsijoen rannalla mutta karttaselaimen GPS toimi kun huomasin sitä kokeilla. Taustakartta ei piirtynyt mutta olin merkannut Kaskasjoen autiotuvalle karttamerkin ja ohjelma näytti etäisyyden. Enää 1,5km. Valitettavasti tuolla 100m tuntui kilometriltä. Välillä koivikon keskeltä paljastui vaikeita suoalueita ja kivikoita joiden kiertäminen pidensi matkaa. En ollut vielä nähnyt vilaustakaan Kaskasjoesta. Tässä vaiheessa voimat alkoi loppua. Jalkoja särki, lonkat kipeytyi huonosti selkään istuvasta liian suuresta ja painavasta rinkasta. Hiki valui päästä ja itikkaparvet yritti viedä viimeisetkin rippeet vielä jäljellä olevasta mielenterveydestä. Painoin eteenpäin sisulla mutta jossain vaiheessa epätoivo alkoi iskeä. Ei se vitun autiotupa vaan löydy. Ei millään. Mietin jo että pysytän teltan ja nukun yön yli ja jatkan tuvan etsimistä aamulla. GPS näytti että autiotuvalle on 500m. Kävelin ihan pirun pitkän matkan taas. Katsoin GPS:ää. 300m. Ei jumalauta. En selviä. Kun sitten autiotuvan katto tuli näkyviin koivunlatvojen välistä putosin polvilleni raskaan taakan alla ja vedet valui silmistä. Selvisin. Montaa kertaa en muista itseäni niin pahasti väsyttäneeni. Mikään aiempi vaellus ei ole ollut niin järkyttävän rankka. Olisi ehdottomasti pitänyt pystyttää teltta Pitsijoelle ja jatkaa vasta seuraavana aamuna matkaa mutta joku hulluus ajoi vaan eteenpäin. Kaksi vuotta sitten Lätäsenolla kävelin samanlaisen kantamuksen kanssa ja se oli ihan pikkupoikien päiväretki tähän verrattuna, tosin matkakin oli lyhyempi.
Autiotuvalle saavuttuani ajattelin että olen siinä yhden yön ja mietin sen jälkeen tarkempia suunnitelmia. Kalapaikoista ei ollut tietoa muuta kuin että tuvalta ylävirtaan päin on jotkut vaeltajat saaneet hyviä kaloja. Tupaan saavuttuani aloin laittaa ruokaa ja lueskelin samalla vieraskirjaa. Kovin paljon porukkaa ei tuolla vaikean taipaleen takana ollut liikkunut, jonkun verran kuitenkin. Siinä syödessä katselin ikkunasta joelle ja huomasin joen yläpuolisessa suvannossa tuikkeja. Mietin että jaksaisinko vielä viritellä perhovavan kalastuskuntoon ja käydä muutaman heiton tekemässä, pääsisinhän sitten nukkumaan. No laitoin vehkeet valmiiksi. Sidoin siiman päähän parhaan harjusperhon eli pinkin Pupu Tupunan joita olin rasiaan sitonut useampia kappaleita reissua varten. Joelle päästyäni se oli vähän pettymys, koski ja yläpuolinen niska vaikuttivat kovin matalilta. Heittelin hetken mutta yhtä kaloja ei kuulunut, tuikitkin oli hävinnyt. Ajattelin että parempi mennä nukkumaan ja lähteä aamulla etsimään parempia kalapaikkoja.
Puhalsin ilmapatjan ja asetin sen tuvan laverille ja ajattelin että vaikka tuvassa on vähän itikoita pystyn siellä nukkumaan. En pystynyt. Voi jeesus sitä ininää. Tupaan pääsi kyllä itikoita aina kun ovesta kuljin mutta tuntui että jossain seinähirren välissä oli pakko olla reikä mistä niitä tuli lisää. Tapoin varmasti useita kymmeniä ja kun vähän hiljeni yritin vielä nukkua mutta taas pörräsi ympärillä parvi. Itikat tuli jostain nurkasta niinkuin vihollisen hyökkäysaallot talvisodassa. Ensin tultiin vähän pienemmällä porukalla ja sitten kun ne oli listitty lähetettiin toinen aalto ja sen perään sitä seuraava ja niin edelleen. Vitutti. Väsytti niin kovasti että ei jaksanut liikkua mutta nukkumaankaan ei pystynyt. Piti vielä kaivaa teltta rinkasta ja pystyttää se tuvan ulkopuolelle. Teltassa oli hyvä nukkua aamuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti