torstai 21. heinäkuuta 2022

Unelma suurharjuksesta (Kaskasjoen kärsimysnäytelmä) Osa 2

Aamulla teki jo mieli kalalle mutta laittelin kuitenkin kunnon aamupalat tuvan sisällä jossa oli mukavan viileää. Aurinko paahtoi teltan kuumaksi jo aamusta ja pihallakin oli lämmin. Keitin kaasulla tuvan kamiinan päällä, en tehnyt tulia kamiinaan ettei tupa lämpene turhaan. Kaasulla lämmitin vain vettä ja kaadoin sitä puurohiutaleiden päälle ja tein kuppiin murukahvia. Puuron sekaan laitoin pähkinöitä ja kuivattuja omenia ja banaaneja. Syötyäni aloin kaivella kahluuvehkeitä rinkasta. Ne olivat suurin syy rinkan kokoon ja painoon. Perus vaeltaja selviäisi huomattavasti pienemmillä kantamuksilla kuin perhokalastaja. 


Kahluuvehkeet päällä ja perhovapa kädessä läksin nousemaan jokea ylävirtaan. Ensimmäiset suvannot näyttivät masentavan matalilta, mitään kalaa niissä ei vaikuttanut olevan. Näin kirkkaassa vedessä melkein jokaisen kiven ja vesikasvin ja olisin kyllä kalatkin nähnyt jos niitä olisi paikalla pyörinyt.  Jokirantoja reunusti leveät heinikkoiset suot ja niiden välissä oli laajoja kivikoita. Olisi pitänyt kulkea kauempana koivikossa mutta rämmin kahluuvehkeissä lähellä jokea etsimässä kalaisempia paikkoja. Olin jo reilusti yli kilometrin päässä autiotuvalta kun saavuin joella kohtaan jossa pieni ja kapea, aivan kristallinkirkas puro laski jokeen. Joen ja puron yhtymäkohdassa oli syvä, 2-3m monttu. Paikka näytti upealta ja katselin vain lumoutuneena joen pohjan vaaleaa hiekkaa ja valkoisia pieniä kivenmuruja jotka erottuivat syvästä vedestä. 

Kohta syvän montun pohjalle ilmestyi varjo. Nostin katsetta pintaveteen ja aivan pinnan alla ui kala. Taimen. Olin aivan liikkumatta ja katsoin kalan uintia, en uskaltanut liikkua etten säikäyttäisi kalaa. Kala ui kohti pientä puroa ja kohta se katosi varjoon jonka joen ylle kaartuva pajupuska loi veden pintaan. Heitin nopeasti perhon sinne suuntaan jonne arvioin kalan uivan. Meni muutama sekunti kun taimen imaisi perhon suuhunsa. Väsyttelin kalaa, sillä riitti voimia mutta epäilin että se ei täytä vaadittavaa 50cm mittaa joten yritin saada sen nopeasti haaviin. Olin laittanut perukkeen kärjeksi 0.22mm stroftia joten siiman katkeamista ei tarvinnut pelätä. Muutaman kunnon syöksyn jälkeen sain kalan haaviin. Mittasin sen pituudeksi 48cm. Ei aivan riittävästi mutta komea kala. Päästin sen hyvävoimaisena takaisin uimaan.

 

yksi kauneimmista kaloista mitä olen koskaan saanut

Kalaa väsyttäessä sain perhosiiman sekaisin kun Kiinasta tilatun kelan jarru oli löystynyt liikaa ja siimaa purkautui kelalta ja sitä kelatessa se meni löysille kierroksille. Siimaa selvitellessä vilkaisin joelle ja huomasin että montun päällä pintavedessä uiskentelee suuri harjus. Vedin siimaa kelalta pois nopeasti ja kelasin sen tiukemmalle. Yritin ensin heittää perhon kalan lähelle mutta heitto epäonnistui ja siima lässähti kasaan rantaveteen. Otin kelalta lisää siimaa, uusi heitto onnistui ja perho putosi vajaan metrin päähän kalasta. Kala huomasi perhon, ui sitä kohti, lähestyi, nousi perholle ja imaisi sen suuhunsa. En hätäillyt vastaiskun kanssa vaan nostin vapaa rauhallisesti pystyyn ja kun kala kääntyi ja lähti uimaan se tartutti itse itsensä. Väsytin kalaa varovasti ettei se irtoaisi. Se oli selvästi suurempi kuin aiemmin Lätäsenolta saamani 45cm harjusennätykseni. Kala pysyi hyvin kiinni haaviin asti ja rannassa ihmettelin kalan kokoa. Mittaa sillä oli 52cm. Puntaria ei ollut mukana mutta kalan täytyi painaa reilusti yli kilon koska se oli niin tukevassa kunnossa, en ollut koskaan nähnyt niin suurta harjusta. Päätin ottaa kalan ruuaksi koska jos en enempää saisi jäisi harmittamaan että reissussa en olisi kalaa syönyt lainkaan.



Verestin kalan ja laitoin sen varjoon odottamaan ja päätin vielä kerran heittää. Nyt ei montussa näkynyt kalaa mutta kun heitin vähän kauemmas montun toiselle puolelle ei perho ehtinyt kellua pinnalla kuin muutaman sekunnin kun siihen nappasi taas kala. 47 cm harjus. Se kala sai vapautensa vaikka olisi kokonsa puolesta ollut sopivampi ruokakala. Tässä vaiheessa elin kalamiehen unelmaa. Kolmella heitolla upea kala. Hetken jo ehdin miettiä että onko koko tuleva viikko samanlaista harjusjuhlaa. Valitettavasti ei. Jo hetken päästä autiotuvalle palatessa todellisuus iski vasten kasvoja kun yritin kiertää jokivarren soita ja kävelin tiheässä tunturikoivikossa satoja metrejä ohi autiotuvasta. Hiki päässä pääsin lopulta perille ja suolasin kalan, tein nuotion ja paistoin kalan halsterissa. Halsterikin oli mukana omasta takaa vaikka autiotuvan seinällä niitä roikkui kaksikin kappaletta. Kala oli yhden henkilön ruuaksi liian suuri mutta kun en syönyt lisäksi leipää enkä muutakaan lisukkeita sain sen melkein kokonaan syötyä. Hyvää oli vaikka lopussa alkoi vähän tökkimään. Kahdessa osassa se piti paistaa, halkaista ensin keskeltä. Muistelen että Lätäsenolla paistettiin kaksi kokonaista harjusta kerralla samankokoisessa halsterissa.



Ruuan jälkeen oli väsynyt olo. Menin sisälle tupaan, keittelin kaakaota ja napostelin karkkia samalla kun makailin tuvan laverilla. Kaivoin repusta kirjan ja lueskelin pitkän aikaa. Kalalle ei ollut kiire. Luulinhan minulla olevan vielä aikaa lähes rajattomasti. Väsytti ja meinasin torkahtaa lukiessa mutta tupaan oli tullut taas itikoita sen verran että ne piti hereillä.

Ajattelin että käyn illalla vielä tekemässä toisen reissun joelle. Sitä ennen laitoin ruokaa, kuivattua tonnikalaa ja perunamuusijauhetta. Sekaan vielä kunnon turaus majoneesia. Hyvä ja täyttävä annos, ainut huono puoli että kuivattu tonnikala haisee aivan pesemättömältä vehkeeltä. 


 

 

Ruuan jälkeen taas kahluuhousut jalkaan ja vapa käteen. Tarkistin että takin taskuissa oli perhorasia ja muut tykötarpeet ja läksin kävelemään kohti aamupäivän kalapaikkaa. Koska jokeen virtaava sivupuro oli syvä ja halusin mennä siitä yli ajattelin etsiä ylityspaikkaa kauempaa metsästä. Rämmin koivikossa ja suossa ja vaikka minkälaisessa maastossa ja saavuin oletettavasti sille purolle. Kauempana metsässä se oli matalampi ja pääsin kiviä pitkin yli. Tämän jälkeen jouduin pahimpaan pusikkoon missä olen koskaan ollut. Pajukko oli niin tiheää että läpi ei meinannut päästä. Pelkäsin kahluuhousujen rikkoutuvan tai perhovavan katkeavan kun silmät kiinni tungin vaan eteenpäin. Kun pajukko viimein loppui luulin olevani joen pääuomalla mutta se olikin leveä matala lampare sivupurossa. En uskonut siinä kalaa olevan mutta kun kumarruin ottamaan lampareesta juomavettä näin pajupuskan vieressä tuikin. Ihmettelin että sinne asti on eksynyt kaloja, ajattelin että varmasti jotain alamittaisia sinttejä.

Heitin kuitenkin perhon (taas pinkin Pupu Tupunan) lammikon pintaan ja kohta perhoa lähestyi puolimetrinen harjus. Kala ui kohti perhoa, kääntyi pois, kävi noin metrin päässä, teki kierroksen, palasi takaisin ja nousi perholle. Sama homma kuin edellisen kalan kanssa, maltoin odottaa vastaiskun kanssa ja kala tarttui hyvin. Nopean väsytyksen jälkeen vielä nopeampi mittaus ja kalan vapautus. Kala oli n. 50,5-51cm. Toinen puolen metrin ylitys. Tuntui hyvältä.
Jatkoin puroa pitkin joelle. Lähellä jokea näin että kapeassa purossa tuikki kaloja. Menin lähemmäksi ja näin kolme noin 40cm harjusta uivan edestakaisin ja napsivan pinnalta jotain ruuaksi kelpaavaa öttiäistä. Purossa ei voinut kalastaa mutta kun kalat oli puron ja joen yhtymäkohdassa heitin perhon niiden lähelle. Yksi kaloista kävi katsomassa pinkkiä perhoa mutta ei kiinnostunut siitä sen enempiä. Kelasin perhon ylös, vaihdoin siiman päähän mustan Klinkhammerin ja heitin sen kohtaan jossa kalat oli äsken olleet. Hetken päästä ne uivat takaisin samaan kohtaan ja yksi kaloista päätti tällä kertaa hyväksyä tarjotun perhon. Kala oli noin 38cm ja olisi ollut juuri parhaimman kokoinen ruokakala mutta en vielä tarvinnut lisää syömäkaloja, ajattelin että kyllä niitä tulee muinakin päivinä.


Tästä paikasta en saanut enempiä kaloja joten jatkoin vielä ylävirtaan. Laajoja suoalueita, matalia kivikkoisia koskia ja järkyttävän pusikkoisia rantoja. Kalaa ei näkynyt eikä kuulunut. Koska vastaranta oli näyttänyt koko ajan helpommalta kulkea päätin kahlata joen yli ja palata takaisin toista puolta. Autiotuvan kohdalla virtaavasta matalasta koskesta pääsisin helposti takaisin oikealle rannalle.
Kalastaminen oli siinä mielessä hankalaa kun kaikki hyvän näköiset kalapaikat oli aivan tyhjiä. Koskien loppuliut ja kivien kupeet ym. paikat oli aivan liian matalia ja kalattomia. Kalat oli suvannoissa ja niistäkin piti etsiä syvimmät montut. Olin palannut takaisin päin pitkän matkaa kun näin vähän kapenevassa, koivujen reunustamassa suvannossa tuikkeja. Koska klinkhammer perho ei kestänyt pitkään pinnalla vaihdoin siimaan pienen mustan Pupu Tupunan. Foamiperhot kelluivat paremmin. En jaksanut vaihtaa perukkeen kärkeä ohuemmaksi, ei tuo tuntunut vähän paksumpikaan kaloja pelottavan. Perhon sidoin aina lenkkisolmulla siimaan. Aluksi kaloja ei tuntunut perho kiinnostavan mutta hetken päästä ne yrittivät siihen iskeä. Olin kuitenkin joka kerta liian hätäinen ja tein vastaiskun liian aikaisin eikä kalat tarttuneet. Kohta loppui tuikit ja kalojen kiinnostus pinturiin. Päätin kokeilla vielä uppoperholla. Valitsin rasiasta siiman päähän pienen mustan leechin hopeisella kuulalla. Parin heiton jälkeen siihen iskikin kiinni 42cm harjus ja kohta n. 30cm alamittainen. Tuo olisi varmasti ollut tehokkain pyyntimuoto kun olisi vaan kulkenut suvantojen rantoja ja ronkkinut syviä monttuja tungstenkuulaisilla perhoilla. Alkoi kuitenkin siinä vaiheessa jo väsyttää ja olin tyytyväinen päivän kalansaaliiseen joten ajattelin palailla takaisin.

 
Vaikka alkoi olla jo myöhä oli teltassa edelleen liian kuuma nukkua. Aurinko möllötti vielä korkealla, eihän se kokonaan laskenutkaan, painui korkeintaan hetkeksi tunturin laen taa piiloon. Lueskelin kämpässä ja söin iltapalaa ja tapoin itikoita. Katselin myös jalkojani ja mietin että noillako pitäisi vielä takaisin sivistyksen pariin itsensä kuljettaa. Osa varpaan kynsistä oli mustunut, ja ihan järkyttävän kipeitä. Näin mustia en muistanut varpaankynsien olleen kuin kaksi kertaa aiemmin. Kerran kun pudotin 20kg levypainon jalkani päälle kuntosalilla ja kerran kun kahden sorbuspullon kumarassa tulin saunan lauteilta alas. Mutta ehkä nuo ajan kanssa paranisi, piti vain toivoa. (ovat edelleen mustat tätä kirjoittaessa mutta eivät yhtään kipeät)
Kun ilta viileni tarpeeksi menin telttaan ja nukuin aamuun.


Aamulla olin vähän hukassa kun toisaalta olisi edelleen tehnyt mieli kalastella edellisen päivän mestoilla mutta teki myös mieli lähteä jokea alavirtaan. Tiesin kuitenkin siinä vaiheessa että hullut kuvitelmani kuljetun matkan pituudesta eivät tulisi toteutumaan. Olin kotona karttoja tutkiessani ja retkeä suunnitellessa kuvitellut jaksavani kulkea Kaskasjokea pitkin kohtaan jossa Kaskasjoki ja Vuontisjoki yhtyivät Torisenoksi. Tuo suunnitelma piti hylätä heti alkuunsa. Oikea jalka alkoi kipeytyä ja molemmissa jaloissa oli osa varpaista niin kipeät että pelkäsin kynsien irtoavan. Aloitin kuitenkin purkamaan telttaa ja pakkaamaan tavaroita rinkkaan. Mukana raahasin aivan turhaan järjestelmäkameraa joka pyöri vaan tiellä kun rinkasta yritti jotain tavaraa löytää. Päätin kuitenkin ottaa edes muutaman kuvan kameralla ja räpsin jonkun onnettoman ruudun kämpän ympäristöstä. Kun tavarat oli pakattu ja reissumies valmiina taipaleelle päätin ikuistaa itseni kämpän portailla. Asetin kameran  liiteristä kantamani pilkontapölkyn päälle, laitoin 10s ajastimen ja kiirehdin itse kuvaan. Lopputulosta voi ihailla alta. Siinä näkyy myös rinkka ja jokainen voi mielessään miettiä mitä hulluutta tuommoisen raahaminen mukana on. Ihmiset ottivat vähemmän tavaraa mukaan lähtiessään kodeistaan evakkoon. Minä raahasin tuota vapaaehtoisesti selässäni. Tosin paremmalla mielellä taakka olisi voinut olla kevyempi. Jalkaa särki, lonkat oli kipeät, en ollut saanut kerrottua kotipuoleen tekstiviestillä olevani elossa. Itikat oli tehdä minut hulluksi. Säätiedotus oli luvannut viileää, ei ollut. Oli kuumaa. Tuli mieleen Tapio Rautavaara joka lauloi aikoinaan että "suru jos on repussa tai ahdistus ja huoli niin repun painoon lisäystä tulee toinen puoli..."

 

kurja matkamies maan...


Keskiviikkona oli tarkoitus kävellä vain sen verran että löydän telttapaikan noin kilometrin autiotuvalta alavirtaan. Olin katsellut satelliittikuvista mahdollisia kalapaikkoja ja merkkaillut niitä karttaan. Pystytin teltan tunturikoivikkoon kun siinä kohdalla jokea matalan kosken jälkeen näytti olevan todella hyvän näköinen suvanto jossa uskoin kalaa olevan. Suvanto oli kuitenkin kalaton ja vähän matkan päästä alkoi uusi vielä pidempi ja matalampi koski jossa ei pystynyt kalastamaan. Kuljin joen vartta n. 2km alavirtaan kunnes oli pakko luovuttaa, kalaa ei näillä paikoilla tuntunut olevan. Kokeilin pintaperhoa ja uppoperhoa ja kahlailin joessa etsien monttuja ja muita mahdollisia ottipaikkoja mutta en saanut mitään havaintoa harjuksista. Jalka oli niin kipeä että oli pakko palata takaisin. Viikon mittaiseksi suunniteltu kalareissu oli typistymässä pariin päivään, olisin voinut vielä yrittää kävellä kauemmaksi alavirtaan kalapaikkoja etsien mutta mietin että jos jalka kipeytyy lisää en selviä vaativasta paluumatkasta.
Teltalla istuskellessa oli kova nälkä ja söin melkein putkeen kaksi retkimuona-annosta. Mietin että ruokaa on turha säästää kun reissu ei tule viikkoa kestämään joten sama syödä parhaat annokset pois. Iltapäivä ja ilta meni teltassa makaillessa. Teltassa oli kuuma mutta itikoiden takia ulkonakaan ei voinut olla. Lueskelin kirjaa ja välillä nukahdin. Jossain vaiheessa luulin että ulkona on alkanut satamaan. Ihmettelin kun aurinko kuitenkin paistoi. (tosin lauletaanhan siinä yhdessä laulussakin että "aurinko paistaa ja vettä sattaa!" mutta siinä laulussa sentään tuli kesä. Tässä laulussa ei tunutunut tulevan mistään hevonvittuakaan) No asiaa tarkistaessa sade paljastui noin sadantuhannen mäkärän parveksi jotka hyppivät ulko- ja sisäteltan välissä ja saivat aikaan sadetta muistuttavan jatkuvan ropinan.
Ulkona piti käydä vielä sen verran että hain joesta juomavettä ja kusella ennen nukkumaan rupeamista. Pelkkä ulkona käyminen oli hankalaa kun teltan ovesta sisään ja ulos kulkiessa telttaan pääsi kymmeniä itkikoita joiden tappaminen oli työlästä ja verisiä itikoita piti varoa että en sotkenut sisäteltan kangasta vereen.


Torstaiaamu oli masentava. Oli vähän semmoiset fiilikset että kumpa en olisi edes herännyt. Yöllä oli satanut kovasti. Teltta oli märkä ja osa tavaroista joita en ollut jaksanut ulkoa teltan suojiin keräillä oli myös märkänä. Ei kuitenkaan auttanut kun alkaa pakkaamaan rinkkaa. Mietin miten olisi mahdollista saada pois painoa ja sehän ratkesi kun tein nuotion ja poltin osan vaatteista ja kuivista ruuista. Tuleen meni anorakki, pitkät kalsarit, kulunut merinovillapaita, parit bokserit ja sukkia. Mietin että miten vitussa tuotakin vaatetta tuli raahattua noin paljon mukana. Ilman piti olla viileä mutta koko ajan oli kova hiki. Lisäksi olen huomannut että ei tuolla retkiolosuhteissa alusvaatteitakaan tule koko ajan vaihdettua. Kyllä mies yksillä boksereilla viikon pärjää, jos ei pärjää ei ole sinut oman kehonsa kanssa :D
Kun rinkka oli pakattu ei auttanut muu kuin lähteä kävelemään. Aamupalaa en syönyt kun ei vaan maistunut mutta ajattelin että voin matkan aikana mättää karkkia ja suklaata ja pähkinöitä eli tulevien päivien välipalat joista saisin tarpeeksi energiaa.
Paluumatka oli siinä mielessä helpompi että nyt tiesin mistä kannattaa kulkea välttääkseni pahimmat kivikot ja suot mutta koville se otti. Muutaman kerran riisuin rinkan selästä ja huilasin mutta ajattelin että mitä pitemmän tauon pidän sitä vaikeampi oli lähteä uudestaan liikkeelle. Puhelin alkoi toimia taas lähellä pitsijokea ja sain kotopuolesta kännykkään tiedon että Hassisen kone soittaa perjantai-iltana Ilosaarirokissa. Tiesinkö? No mistäs vitusta olisin voinut tietää, ei täällä lehtiä ilmestynyt. Mietin että jos kävelen tarpeeks kovasti olen illalla perillä autolla ja ajan koko yön ja nukun jossain matkan varrella autossa muutaman tunnin ehdin seuraavaksi illaksi rokkaamaan. Tuo suunnitelma toi vähän uskoa siihen että selviydyn kipeine jalkoineni vielä ihmisten ilmoille. 


Kiristin kengän nauhoja useaan otteeeseen että ne tukisi kipeää nilkkaa. Lottanjavrrien kohdalla en jaksanut enää välittää suon kiertämisestä vaan painelin läpi mistä pääsi, vähän ehkä kengät kastui mutta ei kiinnostanut. Akkispahta-aksenjunni välillä en jaksanut kierrellä loivempia rinteitä vaan painoin siitä mistä reitti oli suorin. Kun polut löytyi viimein alkoi varsinainen kilpajuoksu. Painelin tiukassa etukenossa kuin entinen mäkihyppääjä. Viimeisen 6km aikana satoi vettä. Ensin hitaasti tihuttaen, lopuksi rankasti kaatamalla. Vaatteet oli loppuajasta aivan märät, samoin kengät. En enää jaksanut hyppiä purojen yli kiviä pitkin vaan kävelin suoraan läpi. Kellosta arvioin matkan kestoa ja noin 8 tuntia melkein yhtäjaksoista kävelyä vei taas ukosta voimat niin tehokkaasti että olin ihan lopussa kun vihdoin tien varteen pääsin. Kävelin kilpisjärven tietä pitkin viimeistä puolta kilometriä autolle, kuivaa kohtaa ei minusta olisi löytynyt. Ukkonen alkoi paukkamaan suoraan päällä. Olin varmasti aika surkean näköinen ilmestys. Joku ystävällinen autoilija pysähtyi kohdalle ja tiedusteli olinko mahdollisesti kyydin tarpeessa mutta kiitin kohteliaasti ja sanoin olevani kohta autolla.
Perillä autolla kaadoin vettä kengistä ja vaihdoin kuivaa vaatetta ja lähdin ajamaan....yöllä nukuin jossain Ranua-Pudasjärvi välillä nelisen tuntia auton etupenkillä ja aamulla jatkoin lopun matkaa kohti joensuuta. 

Paluumatkallakin sattui merkillinen tapaus. Tunturissa ei näkynyt poroista vilaustakaan, ainoastaan paskakasoja ja pudonneita sarvia mutta tiellä niitä poukkoili jatkuvasti. Kerran katsoin kauempaa että mikä saatanan kummitus on tiellä porojen takana. Hidastin vauhtia ja väsyneenä katsoin että joku saatanan noitatohtori on tullu noutamaan meikäläisen tuonpuoleiseen mutta pitkä musta laiha hahmo osoittautui porojen takana kohtisuoraan seisovaksi hirveksi.

---------------------------------------------------------------------------
EPILOGI:

Nyt kun vaelluskengät on viimein kuivuneet ja nilkalla pystyy melkein normaalisti kävelemään mietin reissun plussia ja miinuksia. Suurharjuksen rajana pidetään 50cm. Sen saavutin. Se oli reissun yksi tavotteista ja pitkään mielessä kyteneistä haaveista. Mutta oliko hinta siitä liian korkea? Paluumatkalla kun tunturista tuskaisesti pois kävelin vannoin että en aivan heti uuteen reissuun lähde mutta nyt jo mielessä pyörii että jos tästä sittenkin olisi vain opittavaa. Yhtä kokemusta rikkaampana voisi miettiä miten seuraavasta kalastusreissusta voisi tehdä helpomman. Ainakaan ei ole syytä raahata järjestelmäkameraa mukana ja muitakin varusteita on kevennettävä (tai sitten on lyötävä setelirahaa tiskiin ja lennettävä tunturiin helikopterilla). Kuvattua ei tullut juurikaan. Kotona vasta tajusin että itse Kaskasjoesta minulla ei ole yhtään ainutta kuvaa. Jos mieli olisi ollut parempi ja itikat eivät olisi niin pahasti kiusanneet olisin varmasti valokuvaukseenkin jaksanut keskittyä. Paljon hienoa taltioitavaa reissussa oli. Jälkeenpäin vasta jaksaa ajatella miten paljon upeita maisemia jäi kuvaamatta mutta onneksi ne syöpyivät mieleen, toivottavasti pitkäksi aikaa.

Tästä voi vielä ihailla ystäviä joita matkalla riitti:

https://www.youtube.com/shorts/ey8oJR3bjwI



Unelma suurharjuksesta (Kaskasjoen kärsimysnäytelmä) Osa 1

 (Tämä on kertomus. Tämä ei ole sanatarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Mutta totuutta se on sen verran lähellä että sitä voidaan sellaisena pitää.)
-------------------------------------------------------------

PROLOGI:


Kymmenvuotias poika lukee Erä -lehteä.
- isi, Lapissa on paljon tammukkapuroja. Niistä voi saada harjusta ja rautujakin. Ne on semmosia puroja missä ollaan ongittu avenia ja särkiä mutta niissä on vaan eri kaloja.
- joo niinhän siellä on, mutta ei sinne oo tavan eläjällä mittään asiaa, ne on kaukana tiettömien taipaleihen takana ne semmoset kalapaikat.
- jaa.
Isi oli oikeassa.

Nyt tuosta hetkestä on kulunut kolmekymmentä vuotta ja sama poika on pakannut auton lähteäkseen näille tarunhohtoisille kalavesille. Tammukkaa ei enää saa kalastaa kun purotaimenta ei enää luokitella omaksi erilliseksi kalalajiksi mutta suurharjus on vielä saamatta, rautuunkin pitäisi olla mahdollisuus jos voimat riittää rautujärville asti.

--------------------------------------------------------------

Retken aloituspäiväksi olin suunnitellut maanantaita mutta koska tavarat oli pakattu jo lauantaina mietin että miksi odottaisin vielä yhden päivän toimettomana kotona. Noin puoli yhdeksän aikoihin lähdin ajamaan Joensuusta Kajaanintietä määränpäänä Iitto niminen paikka jossain käsivarressa. Ensimmäinen pysähdys piti kuitenkin tehdä jo parinkymmenen kilometrin jälkeen Kontiolahdella. Auton käsijarrun vaijeri roikkui huolestuttavan alhaalla koska sitä kannatellut nippuside oli katkennut. Olisin toki voinut asian itsekin hoitaa mutta kerran kun paikallisessa autotarvikeliikkeessä katselin hyllyssä olevia nippusiteitä menin aivan ymmälleni koska niitä oli niin monia eri kokoisia ja mallisia ja värisiä. Lisäksi monet oli pakattu sadan kappaleen pusseihin enkä uskonut tässä elämässä sataa kappaletta tarvitsevani koska vasta nyt oli ensimmäinen kerta neljäänkymmeneen vuoteen kun sellaista tarvitsin. Ajattelin että velipojalta voisi autotallista nippusiteitä löytyä ja löytyikin. Samalla hörpättiin kahvit ja selitin vähän matkan päämäärästä ja reitistä että joku ihminen itseni lisäksi olisi vähän kartalla että missäpäin aion tulevan viikon harhailla ja että mistä päin suunnilleen kannattaa lähteä etsimään jos ei miestä ala takaisin kuulumaan.

Ajomatkaan kului noin neljätoista tuntia. Taukoja ja niiden pituuksia en laskenut. Kun kusetti pysähdyin kuselle, kun oli nälkä pysähdyin syömään, kun kahvihammasta alkoi kolottamaan pysähdyin kahville. Rovaniemellä tankkasin tankin täyteen että pääsen perille ja vielä takaisinkin. Lapissa etäisyydet on pitkiä mutta yllättävän usein ainakin tuolla länsipuolella Lappia riittää tankkauspisteitä. Eikä bensa paria paikkakuntaa lukuunottamatta ollut edes merkittävästi kalliimpaa kuin muualla Suomessa.
Ihmettelin kuinka helposti yhdeksäsadan ja seitsemänkymmenen kilometrin matka sujui, yleensä meinaa väsyttää helvetisti kun ajelen Ilomantsiin tai Ruunaalle kalalle.

Loppumatkasta sattui jotain merkillistä. En muista paikkakuntien nimiä mutta jossain Lätäsenon kohdalla perään ilmestyi ulkomaan kilvissä oleva rekka joka ajoi aivan järkyttävän kovaa. Vauhtia oli pitkälti toistastaa kapealla tiellä jossa oli 80km/h rajoitus. Se oli välillä ihan puskurissa kiinni ja mietin että tulee se saatanan hullu päälle, pysähdyin sitten P-paikalle kuselle ja annoin rekan ajella ohi mutta mitäpä rekka tekee? Oli pysähtynyt seuraavalle levikkeelle, odotti että menin ohi ja oli taas perässä muutaman metrin päässä roikkumassa. Tuli mieleen kaikki b-luokan leffat kuten "tappaja valtatiellä" ym. joissa hullut kaaharit listii jengiä tien päällä. Ajoin taas ihan hullua vauhtia ja pääsin taas pienelle levikkeelle alta pois, rekka meni ohi, hidasti vauhtia ja odotti keskellä tietä hetken ennen kuin jatkoi matkaa. Tämän jälkeen en sitä enää nähnyt, mutta jonkunlainen liikenteen valvonta olis tuolla tieosuudella paikallaan sillä muukin raskas kalusto ajoi rankkaa ylinopeutta


Perillä Iitossa parkkipaikka osottautui tavalliseksi pieneksi P-levikkeeksi. Epäilin aluksi voiko siihen auton viikoksi hylätä mutta niin kai ne on muutkin tehneet. Eipä ollut vaihtoehtojakaan. Autosta ulos astuttua hyökkäsi jumalaton hyttysparvi suoraan kimppuun. Osasin odottaa kyllä ötököitä mutta en näin paljon vielä ihan tien vieressä, mitä se sitten tulisi olemaan kaumpana korvessa. Vedin hupparin hupun korville, suihkuttelin myrkkyä naamaan ja käsiin ja nostin painavan rinkan selkään. Kävelin ensin tietä pitkin noin 500m ja siitä poikkesin metsään polulle. Polku oli alkumatkasta aika soinen ja sen jälkeen kivikkoinen ja jyrkkä, mönkijäuralta vaikutti. En mitannut matkaa mutta pitkän autoilun väsyttämänä jaksoin n. 2km kävellä ja oli pakko pystyttää teltta tunturikoivikkoon ja nukkua muutama tunti. Tässä vaiheessa itikkaparvi oli niin sakea että mietin jo että tulen varmasti hulluksi.
Aamulla ensimmäisenä piti kaivaa repusta ötökkähuppu ja hanskat. Hanskan läpikin itikat pystyi pistämään mutta ei niin nopeasti kuin paljaalle iholle. Pakkasin teltan rinkkaan ja ajattelin syödä aamupalan vähän myöhemmin, ei ollut vielä nälkä kun automatka meni melkein kokonaan napostellessa jotain.  

Ensimmäinen yö takana...


Alkumatkan polkua


Aamulla kävelin putkeen noin 4km kunnes virittelin nuotion vanhalle nuotiopaikalle Akkisjärven ja pienten lampien väliselle kannakselle. Keitin kahvia ja puuroa ja huilailin. Matka oli jo siihen mennessä ollut todella rankka, mönkijäura haarautui kartasta poiketen useaan suuntaan ja menin vähän väärää polkua ja jouduin oikaisemaan takaisin oikealle polulle kivikkoisen maaston läpi. Väsytti. Oli kuuma.


Välillä polku kulki vehreässä koivikossa







Mitä ylemmäs noustiin tunturiin sitä karummaksi kävi maisemat


Aamupalan jälkeen kävelin pitkän matkan ennen seuraavaa taukoa. Jätin polut taakseni kun ne alkoivat kaartaa kohti Ropitunturia ja Ropin autiotupaa. Tunturikoivut jäivät taakse ja maasto oli pitkän matkaa kohtalaisen helppokulkuista varvikkoa ja pientä kiveä, toki korkeuserot, nousut ja laskut teki kävelystä raskasta. Akkispahdan ja Aksenjunnin ohi kohti Lottanjavrria. Lottanjavrrit on kaksi pientä järveä todella vaikean pajukkoisen suon keskellä. Siinä kohdassa täytyy vähän katsella että mistä kohdasta on järkevintä mennä läpi. Ylitin järvien välisen puron ja puikkelehdin siksakkia sieltä täältä ja yritin välttää kaikkein vaikeakulkuisinta suota. Selvisin kohtalaisen hyvin kuivin kengin ja siinä vaiheessa alkoi olla niin kova nälkä että etsin aukealta ison kiven tuulensuojaksi ja aloin laittelemaan sapuskaa. Söin lohipastaa johon tarvitsi lisätä vain vesi. Ruoka oli yllättävän hyvää, pasta jäi aika al denteksi vaikka hauduttelin ruokaa pussin kyljessä mainitun ajan.

Tunturiylängöllä pystyi kävelemään ilman itikkahuppua mutta siellä oli välillä riesana mäkärät ja paarmat. Aurinko paahtoi kuumasti mutta juomavettä oli saatavana vähän siellä sun täällä. Join ihan mistä sattuu purovesistä enkä pelännyt saavani mitään pöpöjä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Alunperin oli tarkoitus ottaa mukaan Katadyn-vedenpuhdistin jonka varta vasten tilasin tälle reissulle mutta se ei ehtinyt postista saapua. No eipä sitä tarvittukaan, vaikka retkeilijöitä kehoitetaan aina keittämään tai suodattamaan käyttövesi uskallan kyllä itse juoda Lapissa ainakin virtaavista vesistä huoletta.
 


 

 

Kun olin selvinnyt järkyttävästä suopusikosta alkoi kaikki mahdollinen kasvillisuus jäädä taakse. Ei ollut kuin karua pientä varpua ja jotain heinää kun saavuttiin varsinaiseen Mordoriin. Matkasta puuttui vain kivien seassa puikkelehtiva Klonkku.

 


 

Pitsijoki


En ollut vielä kuluttanut kaikkia voimia ja pystyin jopa nauttimaan maisemista. Ropitunturin jäädessä takaviistoon ja kun pieni Pitsijoki alkoi siintää edessä maisemat oli todella mahtavat. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä niitä voi kuvailla mitenkään, ne pitää itse kokea. Korkeita tuntureita, jokien muodostamia syviä uomia, kivikkoa joka puolella. Harmaata kivikkoa, ei mitään kasvillisuutta. Olin kuullut että Pitsijoessa elää kääpiöitynyttä rautua joten ajattelin pitää siinä pitemmän tauon ja kaivaa perhovehkeet ensimmäistä kertaa esille.
Raudut oli todella pieniä, semmoisia 10-15 cm pituisia ja ne iski nymfeihin heti kun semmoisen veteen heitti, en jaksanut niitä pitempään kiusata kuin vain sen verran että voin sanoa raudunkin perholla saaneeni. Söin välipalaa joen rannalla ja otin muutamia valokuvia. Sitten katselin karttaa ja mittailin etäisyyksiä. Matkaa oli jäljellä linnuntietä noin 5km mutta maasto oli äärimmäisen hankalaa korkeuseroista ja kivikoista johtuen. Ei muuta kuin rinkka selkään, pitsijoesta yli kiviä pitkin (pääsi helposti) ja rinnettä ylös. Jos olin siihen asti nähnyt karua kivikkoa ja hankalaa maastoa niin sen harjanteen takana vasta alkoi todellinen vaeltajan helvetti. Olisi pitänyt kiertää muualta pitempää reittiä mutta jostain syystä aloin laskeutumaan vaikeaa kivikkoa pitkin semmoiseen rotkolaaksoon. Matka eteni todella hitaasti ja piti pitää pitkiä taukoja ja laskea rinkka selästä ja kiristää kenkiä ja tehdä vaikka mitä matkan tekoa helpottaakseni. Kunto tuntui olevan kohdillaan eikä minua edes hengästyttänyt mutta lihakset alkoi väsyä.

 





Kartan perusteella oli järkevintä vähän pidentää reittiä ja laskeuduinkin pahimmilta kivikoilta tunturikoivikkoon. Sekään ei ollut hyvä ratkaisu. Ylhäällä tunturissa oli helppo suunnistaa koska korkealta näkyi helposti kaikki järvet, joet ja purot ja niiden muoto oli nopeasti kartalta tunnistettavissa, mutta tiheässä koivikossa jota jatkui kilometritolkulla alkoi ahdistamaan kun ei oikein tiennyt mitään etäisyyksistä. Puhelimessa oli kenttiä viimeksi jossain Pitsijoen rannalla mutta karttaselaimen GPS toimi kun huomasin sitä kokeilla. Taustakartta ei piirtynyt mutta olin merkannut Kaskasjoen autiotuvalle karttamerkin ja ohjelma näytti etäisyyden. Enää 1,5km. Valitettavasti tuolla 100m tuntui kilometriltä. Välillä koivikon keskeltä paljastui vaikeita suoalueita ja kivikoita joiden kiertäminen pidensi matkaa. En ollut vielä nähnyt vilaustakaan Kaskasjoesta. Tässä vaiheessa voimat alkoi loppua. Jalkoja särki, lonkat kipeytyi huonosti selkään istuvasta liian suuresta ja painavasta rinkasta. Hiki valui päästä ja itikkaparvet yritti viedä viimeisetkin rippeet vielä jäljellä olevasta mielenterveydestä. Painoin eteenpäin sisulla mutta jossain vaiheessa epätoivo alkoi iskeä. Ei se vitun autiotupa vaan löydy. Ei millään. Mietin jo että pysytän teltan ja nukun yön yli ja jatkan tuvan etsimistä aamulla. GPS näytti että autiotuvalle on 500m. Kävelin ihan pirun pitkän matkan taas. Katsoin GPS:ää. 300m. Ei jumalauta. En selviä. Kun sitten autiotuvan katto tuli näkyviin koivunlatvojen välistä putosin polvilleni raskaan taakan alla ja vedet valui silmistä. Selvisin. Montaa kertaa en muista itseäni niin pahasti väsyttäneeni. Mikään aiempi vaellus ei ole ollut niin järkyttävän rankka. Olisi ehdottomasti pitänyt pystyttää teltta Pitsijoelle ja jatkaa vasta seuraavana aamuna matkaa mutta joku hulluus ajoi vaan eteenpäin. Kaksi vuotta sitten Lätäsenolla kävelin samanlaisen kantamuksen kanssa ja se oli ihan pikkupoikien päiväretki tähän verrattuna, tosin matkakin oli lyhyempi.

Autiotuvalle saavuttuani ajattelin että olen siinä yhden yön ja mietin sen jälkeen tarkempia suunnitelmia. Kalapaikoista ei ollut tietoa muuta kuin että tuvalta ylävirtaan päin on jotkut vaeltajat saaneet hyviä kaloja. Tupaan saavuttuani aloin laittaa ruokaa ja lueskelin samalla vieraskirjaa. Kovin paljon porukkaa ei tuolla vaikean taipaleen takana ollut liikkunut, jonkun verran kuitenkin. Siinä syödessä katselin ikkunasta joelle ja huomasin joen yläpuolisessa suvannossa tuikkeja. Mietin että jaksaisinko vielä viritellä perhovavan kalastuskuntoon ja käydä muutaman heiton tekemässä, pääsisinhän sitten nukkumaan. No laitoin vehkeet valmiiksi. Sidoin siiman päähän parhaan harjusperhon eli pinkin Pupu Tupunan joita olin rasiaan sitonut useampia kappaleita reissua varten. Joelle päästyäni se oli vähän pettymys, koski ja yläpuolinen niska vaikuttivat kovin matalilta. Heittelin hetken mutta yhtä kaloja ei kuulunut, tuikitkin oli hävinnyt. Ajattelin että parempi mennä nukkumaan ja lähteä aamulla etsimään parempia kalapaikkoja.

Puhalsin ilmapatjan ja asetin sen tuvan laverille ja ajattelin että vaikka tuvassa on vähän itikoita pystyn siellä nukkumaan. En pystynyt. Voi jeesus sitä ininää. Tupaan pääsi kyllä itikoita aina kun ovesta kuljin mutta tuntui että jossain seinähirren välissä oli pakko olla reikä mistä niitä tuli lisää. Tapoin varmasti useita kymmeniä ja kun vähän hiljeni yritin vielä nukkua mutta taas pörräsi ympärillä parvi. Itikat tuli jostain nurkasta niinkuin vihollisen hyökkäysaallot talvisodassa. Ensin tultiin vähän pienemmällä porukalla ja sitten kun ne oli listitty lähetettiin toinen aalto ja sen perään sitä seuraava ja niin edelleen. Vitutti. Väsytti niin kovasti että ei jaksanut liikkua mutta nukkumaankaan ei pystynyt. Piti vielä kaivaa teltta rinkasta ja pystyttää se tuvan ulkopuolelle. Teltassa oli hyvä nukkua aamuun asti.